Siitä ihme ilmoittava,
Kaiken maailman kateus
Riemuksi oman povesi,
Jalon Suomemme suloksi.
Savonmaalle
Kun ma muistan muinoisia
Hetkiäni herttaisia,
Iltoja iki-suloja,
Siellä sievässä kylässä
Kallaveden kainalossa;
Kohta sielu siipiänsä
Pyhä lintu laajentavi,
Kotkana kohottahikse
Tullaksensa tuttavainsa
Luokse Luonnon ja Perehen.
Ei ne eksy mielestäni
Eikä muistista murene
Savoni sulot näkymät,
Koti-maani mainittavat
Seudut ihmehen ihanat.
Vieläpä vihertelevät
Edessäni entisesti
Kaikki syntymä-sijani
Maat matalat, mä'et ylävät,
Leh'ot, laaksot lempehimmät:
Puijon ukko, pilvi-harja,
Vesa-rinta Vannunvuori
Sekä Uuhimä'en sileät,
Kallaveden katselijat:
Vielä sieltä silmäelen
Ääret allani avarat:
Kuinka järvet kuumoittavat
Sadan saarosen välistä,
Lah'et, salmet, lammit kaikki
Illan paisteessa palavat
Kuvastaen kukkuloita,
Kautta taivahan kajaten.
Vielä kuulen kuikan äänen,
Valitukset valko-rinnan,
Vielä virret venhemiesten
Airon kolkkaissa kohovan
Moisen armon antajalle,
Suojalle sulon asunnon.
Kaikki saavat sieluhuni
Tuolta nuo ihat tuhannet
Alat tenhon armahimmat.
Koko luonto korvihini
Kutsun kuiskavi lumovan,
Sinne toivoni sitovi,
Väkevästi viehättävi,
Sinne hartahan haluni,
Halun muita hartahamman.
Mut jos kuulen kulta-äänen,
Savoni sorean kielen
Miesten huulilta mehuvan
Taikka vielä viettävämmin
Sulon naisen suusta soivan;
Silloinpa sydän sulavi,
Leviävi, lämpiävi
Harvoin saaduista sanoista
Etelähän eksyneistä;
Kieli mielen' kihloavi
Maamme kanssa, morsiamen
Köyhän kyllä, vaan ihanan.
Ihmis-kasvot
Levittää jo purppur'-hunnun
Kerkes' yli setri-kummun.
Helmi välkähteli ve'essä,
Joutsen ui jo suvanteessa
Salmen varjoisan;
Viina hehkui rypälössä,
Kyhky harras metsikössä
Kukers' onneaan.
Mutta ihaninpa puuttui
Maailmassa: – Ruunu puuttui
Vielä luomisen;
Kunnes nousi tomustansa
Ihminen ja kasvoillansa
Hämmästytti sen.
Lumi vuorten synkiäksi
Käv' ja aamu-rusko läksi
Alas tummennut;
Tähti, joka päivän päässä
Istui, eipä olla tässä
Enää julennut.
Eläimetki nousnehellen
Kumartuivat ihmetellen
Tulta silmien,
Joista sulo lempi kiilsi,
Joiden kyyneleissä piilsi
Toivo i'äinen.
Enkel'-parvi, nähtyänsä,
Hänen ihat hempeänsä,
Katsoi Tekijään.
Luoja painoi laatimaansa
Leiman; ja jo kuvastansa
Iloits' hymyen.
Sä, ku väität: "mikä luotu,
Sielua ei sille suotu,
Kaikki tomu se;"
Tyhmä! astu lähtehellen,
Kasvos' näe, ja hävystellen
Kohta vaikene.
Nä'eppäs otsa tiede-niekan
Tuon, ku luonnon joka seikan
Tuopi selkeään;
Näe, kuin silmä leimahtaapi
Sankarin, kun taivuttaapi
Kansat älyllään.
Entäs ydin ihannelman?
Nosta linnikko mun Selman'
Ruso-poskilta;
Katso, sulo silmänteensä,
Katso, tummat hiuksensa
Tuulen vallassa!
Taikka hiivi jälestänsä,
Majahan kun lievitteensä
Viepi surullen;
Katso, kuinka kyyneleitse
Sielun lempi ilmaiseiksi
Lohdutukselleen!
Taivon