Suomen Impi
Armas juoksi aamu-rusko,
Kulta-siivillä kohosi,
Ilon tuoja itse päivä,
Lensi leimuten perässä.
Valo nousi, varjot haihtui,
Syttyi kasvot kaiken luonnon,
Posket metsien punastui;
Vedet välkkyi, maa mehusi,
Kaikui kantele Jumalan
Syntyessä Suomen immen,
Ilmi-tullessa ihanan.
Tuuli lasta tuuditteli
Kedon nurmi-kätkyessä,
Liekussa lavean luonnon.
Käki kukkui kätkyellä
Humisevan hongan päässä,
Laulu-rastas raikueli,
Viihdytteli vii'akosta.
Lähde lempensä lirisi,
Pisaroitsi taivas-pinta
Armahan asettumaksi,
Suosinnaksi Suomen neidon. —
Siitäpä sydämen lempi,
Itku-pohjainen ilonsa.
Kului kuuta, vieri vuotta.
Heitti herttainen ikänsä,
Jaksoipa jaloillehensa
Neito neuvoille omille.
Silmäeli seutujansa,
Ilmojansa ihmetteli:
Astui alhot, kulki kummut,
Maita, teitä matkusteli
Vesinensä, vuorinensa,
Väärinensä, suorinensa
Luonnon notkelmat lopeti.
Näki näitä, kuuli noita,
Keksi käydessä kutakin
Äänetöntä, ääntävätä,
Jalan, siivin joutuvata:
Kaikki tiehensä tilautui
Mitä Suomen merkillistä,
Suuren niememme suloista.
Sieltä neito neuvoksensa
Oivalsi opin aloja,
Sydämellensä satoja,
Tuhansia tunnollensa;
Sieltä eljet ehkehimmät
Povellensa puhkesivat,
Sieltä kirkkahin kipene
Sätenöitsi sieluhunsa.
Avarat on luonnon annit
Luetella suuren lahjat:
Kevät ehti, ääret hohti,
Metsä soitti, maa vihersi;
Sydämeen jo Harto syttyi,
Laukesipa laulamahan,
Saaden leivolta sanansa,
Mieli-johdon joutsenelta. —
Kohta kerkesi kesäkin:
Illat hehkui, ilma kiehui,
Vipasi vesien kalvot
Luonnon suonet läikkyeli;
Jopa heltyi hennon mieli,
Harrastui halu sulohon,
Kehensihe korkehille. —
Syksy joutui synkiöiksi
Kalvasti olennon kasvot
Tuoden viljalta veroa,
Hedelmiä helmassansa;
Tuosta tointui mielellensä
Surun tyytyvä suvanto,
Tuostaki totisen arvon
Elämänsä ehdotteli. —
Tuli talvi; maa ja taivo
Kirkas säihkyen kimelsi
Väkäisessä valkiassa:
Siitä Raittius sikisi
Povehensa puhdas toimi,
Epä-turha tuntohonsa. —
Näin ne neuvoi neitoselle
Luonnon kerrat kilpaellen
Mointa muutakin enemmän.
Kaikki aikansa odotti.
Joutui, joski verkkaisehen:
Siitä maltti mielellensä
Arvelu heti asettui.
Kosket kuohui, virrat vuoti,
Sul'ut särki, salvat sorti
Juosten juovassa samassa;
Tulipa urhoksi tuosta,
Pysyväksi pyrkehissä
Kerran keksityn uralla. —
Mehiläinen mettä lensi,
Keräeli kennoihinsa
Tarvetta soman talonsa:
Siitä siivoksi opastui,
Uta'utui uutteraksi.
Vuoret lahjoi lause-säilyn
Sekä pinnan sielullensa.
Kaikki kalttansa opetti:
Kuusen kalve kaitsevuuden
Hoitavuuden hongan varjo,
Mettinen ujon menonsa,
Käytöksensä kyhkyläinen. —
Saipa sieltä, toipa täältä,
Mikä miksiki osoitti;
Kaikki katsoi, tuiki tutki,
Tajunsa yhä teroitti
Perustellen pienimmänki
Mutkan muodoissa olennon. —
Ehevin toki eränsä
Yksi näiden yhdistymä
Rikkaus on rinnassansa,
Povessansa parhas aarre:
Vaka henkensä vapaus. —
Siten Impi nyt sivistyi,
Sukeutui suloinen neito.
Näin hän astuvi eteemme,
Siirtähikse silmihimme,
Puhdas-sieluinen sorea,
Kaunis-vartinen korea,
Emon suuren elkehinen,
Luojan lemmitty ihana. —
Suosi, suosi, Suomen poika,
Tätä raitista rakasta,
Kultoasi kunnioita!
Ei ole mointa morsianta,
Neitoa tämän-neroista
Suotuna suloisempata,
Paitse, pulskea, Sinulle!
Siin' on onnea ololta,
Rikkautta,