Jumalan teillä. Bjørnstjerne Bjørnson

kaulan ympäri oli leveä, keltainen pitsi, joka syvissä poimuissa ulottui aina vyötäisiin saakka. Itse hän ei laulanut, hän sitoi seppelettä ruohiston kukista ja heinistä. Heti voi huomata, että hän oli voittajan sisar, vaikka iho ja tukka olivatkin tummemmat. Pään muoto sama, vaikka otsansa oli verraten korkeampi, samoinkuin kasvotkin suhteellisesti suuremmat, epäilemättä liian suuret. Suvun käyrä nenä oli hänellä hiukan heikommin kaartuva, hänen leukansa pyörtävä, huulet mehevämmät, kulmakarvat suoremmat ja silmät suuremmat kuin veljellä, – ja kuitenkin olivat kasvot samat. Niiden ilmekin oli erilainen, sisaren oli, jollei juuri kylmä, niin ainakin hiljainen ja tyyni: ei kukaan voisi hetkessä selittää ilmettä noissa syvissä silmissä – ja siitä huolimatta oli niissäkin sukulaisuutta. Kaula oli voimakas ja hartiat hyvin muodostuneet, samaten oli povikin koko pyylevä. Tukka oli sidottu hänelle ominaiselle sykerölle. Kaula oli paljaana, mutta leninki keltaisine pitsineen kävi ruumiinmukaisesti kermanruskeisiin muotoihin, samoinkuin koko puku näytti ikäänkuin napitetulta; – ja sellainen oli koko hänen olentonsa. Hän sitoi, niinkuin sanottu, seppelettä eikä katsonut niin toiseen kuin toiseenkaan heistä, jotka olivat kiistelleet.

      Alkusyynä kiistaan oli ollut suuri, musta koira; nyt se lepäsi ja oli nukkuvinaan. Sen märkä, tuuhea turkki loisti auringon paisteessa. Jotkut olivat viskanneet keppinsä veteen ja kiihoittaneet koiran sitä hakemaan, ja ne, jotka viskasivat, olivat joka kerta huutaneet: "Simson, Simson!" – se oli koiran nimi. Edvard Kallem sanoi parille lähellä seisovalle: "Simson merkitsee auringonjumalaa." – "Mitä ihmettä?" kysyi eräs nuori neitonen, "merkitseekö Simson auringonjumalaa?" – "Niinpä kyllä, mutta siitä muistavat papit olla virkkamatta." Hän lausui sen vallattomasti, tarkoittamatta loukata ketään tai sanoa sen enempää. Mutta Ole Tuft sattui sen kuulemaan ja kysäisi hiukan yli olkainsa: "Miksikäs ei papit uskaltaisi kertoa lapsille, että Simson merkitsee auringonjumalaa?" – "Ei, siksi, että silloin ei koko satu soveltuisi esikuvaksi Kristustarulle." – Tämä viimeinen sana koski ja se oli tarkoituskin. Hymyillen ja ylenkatseellisesti virkkoi Ole: "Eikö sitten Simson kelpaa esikuvaksi, olipa hänen nimensä auringonjumala tai ei?" – "Niin, jos hänen nimensä on auringonjumala tai ei, mutta kun hän nyt kerta kaikkiaan oli auringonjumala?" – "Vai oli hän auringonjumala?" huudahti Ole ja nauroi. – "Sanoohan nimi jo sen." – "Nimi? Olemmeko me karhuja tai susia siltä, jos meitä sanotaan karhuiksi tai susiksi? Tai jumalia, jos meitä nimitetään jumalien nimellä?" – Useat seurasta kuuntelivat kiistaa, toisia tuli lisäksi, niiden joukossa Josefine, ja kumpikin kiistatoveri kääntyi nyt hänen puoleensa.

      "Vika on siinä", sanoi Edvard, "että kertomukset Simsonista vasta sitten saavat jonkun ajatuksen, kun tiedämme, että hän oli auringonjumala." – "Oh, sittenhän olisi kaikkien kansojen esi-isät ja esihistoria aurinkotarua." Ole kertoi pari huvittavaa juttua tällaisesta tieteellisestä käsitystavasta. Se herätti naurua, ja myöskin Josefine nauroi. Heti paikalla Edvard innostui ja alkoi selittää, että meidän norjalaiset jumalamme, jotka olivat intialaisia auringonjumalia, itse asiassa myöskin muutettiin kanta-isiksi silloin, kun saatiin uusi uskonto, heidän alttarinsa, joilla kansa oli uhrannut, selitettiin olevan hautakumpuja. Samalla tavoin tehtiin juutalaistenkin vanhoista jumalista kantaisiä, kun Jehovan palvelus tunki heidät tieltään. – "Mutta kukapas sen nyt tietää?" – "Tietää? kysy Simsonilta! Miten järjetöntä uskoa, että ihmisen voima on hiuksissa! Mutta niin pian kuin lähdetään siitä, että ne merkitsevät auringon säteitä, jotka kesällä ovat pitkät ja talveksi tulevat lyhyiksi, saavat ne jotain merkitystä. Ja kun keväällä auringon säteet kasvavat, niin käsittäähän jokainen, että auringonjumala silloin jälleen voi syleillä maailman pylväitä. – Eivät mehiläiset ole koskaan laskeneet hunajata raatoon, mutta kuullessamme, että joka kerta, kun aurinko kulki jonkun tähtisarjan, esim. leijonan kautta, sanottiin, että aurinko teurasti leijonan, – niin, silloin me ymmärrämme, että mehiläiset laskivat hunajaansa surmatun leijonan raatoon, s.o. kesän lämpimimpään aikaan."

      Kaikki kuuntelivat tarkasti väittelyä ja Josefine oli suuresti kummastuksissaan. Hän ei katsonut veljeensä, sillä hän huomasi tämän tarkastelevan häntä, mutta ilme hänen kasvoissaan oli helposti käsitettävissä. Se mitä Edvard aluksi oli sanonut, tarkoittamatta muuta kuin hiukan pöyhkeillä tiedoillaan, se sai määrätyn päämaalinsa sen kautta, että Josefine seisoi heidän välillään. "Egyptiläisillä", hän kertoi, "kevätaika alkoi silloin, kun aurinko teurasti karitsan s.o. kulki oinassikermän kautta, ja iloissaan kevään tulosta teurasti jokainen egyptiläinen perhe sinä päivänä karitsan. Siitä ovat juutalaiset sen saaneet. Se tieto, että juutalaiset tekivät sen muka erotakseen tavoissaan egyptiläisistä, on väärä. Sen laita on ihan sama kuin ympärileikkauksen, jonka tavan ne myöskin ovat saaneet Egyptistä. Mutta siitä kaikesta papit ovat vaiti."

      Kaikesta tästä tiesi Ole Tuft hyvin vähän tai ei laisinkaan mitään. Hänen innokkaat opintonsa koskivat yksinomaan jumaluusoppia, eikä hänellä muuhun ollut aikaakaan ja uskonsa hän oli perinnyt talonpoikaisilta esi-isiltään; se oli liian vakava jättääkseen sijaa tieteellisille epäilyksille. Jos hän olisi sanonut sen heti alussa, niin tuskinpa olisi kiistaa syntynytkään. Mutta myöskin hän tunsi, että Josefine seisoi heidän välillään ja oli johdettavissa suuntaan tai toiseen. Ja niinpä hän vastasikin pilkallisesti, että se kaikki oli sulaa keksintöä, tänään se loistaa, mutta huomenna sulaa se jäljettömiin.

      Tätä ei toisen turhamielisyys sietänyt. "Teoloogeilla ei ole tippaakaan rehellisyyttä", hän huudahti. "Ne salaavat, että tärkeimmät osat heidän uskonnostaan eivät ole juutalaisilta saatuja, vaan ovat muualta tulleita. Niinkuin kuolemattomuusoppikin, sekin on Egyptistä. Samoin on käskyjen laita. Ei kukaan kiipeä vuorelle ukkosilmalla saadakseen ilmestyksen kautta tietoa siitä, mitä kansa on tiennyt jo tuhansia vuosia sitä ennen. Mistä on perkele kotoisin? Mistä helvetin rangaistukset? Juutalaiset eivät niistä tienneet mitään. Papit ovat sellaisia – no niin, että ne eivät rehellisesti tutkistele asioita, eivätkä kerro kansalle tällaista." Josefine masentui, nuoriso, varsinkin miehet, oli silminnähtävästi Kallemin puolella; vapaa-ajattelu oli muodissa ja olipa kylläkin hauskaa hiukan hymyillä tuolle isiltä peritylle uskolle.

      Eräs nuori mies pilkkaili luomiskertomusta. Kallemilla oli sekä geoloogisia että muinaistieteellisiä tietoja ja hän käytti niitä taitavasti hyväkseen. Niissä tuli Ole Tuft vielä vähemmin toimeen, hän mainitsi vain joitakin yrityksiä, joita joskus oli tehty, tarkoituksella yhdistää raamatun oppia muutamien uudempien havaintojen kanssa, mutta sai osakseen ivaa. Ja niin sitä siirryttiin yhdestä uskonsäännöstä toiseen. Ja vihdoin he saivat sovitusopin pideltäväkseen: se polveutui niin ikivanhoilta raakalaisajoilta, että yksilön vastuunalaisuutta ei vielä ollut olemassa, vaan ainoastaan heimon ja suvun. Tuft joutui vallan epätoivoon; tässä oli hänen velvollisuutensa käydä toimeen, hän alkoi kovalla äänellä tunnustamaan kaikkea, mitä hän uskoi. Ikäänkuin se olisi auttanut! Väitteitä, väitteitä, – tuoppas todistuksia! Ole Tuft käsitti liian myöhään, että oli ottanut puolustaakseen liian paljoa ja senvuoksi joutui kokonaan tappiolle. Hän tunsi suurta tuskaa, taisteli toivottomana, mutta taisteli kuitenkin ja julisti äänekkäästi, että jos yksikään totuus näytti epäillyttävältä, niin syy oli yksinomaan hänessä, hän ei kyennyt sitä puolustamaan. Mutta Jumalan sana pysyi loukkaamattomana hamaan maailman loppuun saakka! Niin, mikä oli Jumalan sanaa? Raamatun sisältö ja henki, luominen (ei!), syntiinlankeemus (ei, ei!), sovituskuolema (ei, ei, ei!) – hän kiljui, he kiljuivat, Tuftille tuli kyyneleet silmiin, ääni vapisi, hän oli kalpea ja kaunis.

      Nuoriso ei ole aivan niin armoton kuin lapset, mutta samaa lajia. Muutamista kävi hän sääliksi, monet tahtoivat juuri nyt "panna hänet pussiin", niiden joukossa myöskin Edvard Kallem.

      Mutta Josefine siirtyi sen tumman ja sopraanoäänisen luo. Heti viritti tämä laulun ja toiset yhtyivät, – herrat vähän myöhemmin kuin naiset. Koko seura kuului – harvoja lukuunottamatta – sekakööriin, joka kolmena viime talvena oli harjoitellut sellaisella ahkeruudella ja kestävyydellä, joka on mahdollista vain pikkukaupungissa.

      Josefine istuutui keskelle kunnasta ja toiset hänen ympärilleen. Hän ei laulanut, hänellä oli kukkansa.

      Seurue oli saapunut tänne tuolla purrella,