Ei tarvittu muuta kuin että trevisolaiset tämän kuulivat, niin kansa tunkeusi väkivallalla paikalle ja alkoi huutaa: Ottakaa kiinni petturi ja Jumalan ja hänen pyhimyksiensä pilkkaaja, joka ei ole rampa, vaan on tullut tänne muka raajarikkona pilkatakseen meitä ja meidän pyhää miestämme. Ja niin sanoen he kävivät häneen käsiksi ja kiskoivat hänet alas paikalta, jossa hän oli, ja tarttuivat hänen tukkaansa ja repivät kaikki vaatteet hänen päältään ja alkoivat lyödä häntä nyrkeillään ja tallata jaloillansa. Eikä ollut mies eikä mikään se, joka ei juossut hänelle tätä tekemään. Martellino huusi: Armoa, armoa! ja piti puoliansa, miten jaksoi, mutta se oli turha yritys; väen tungos kasvoi suuremmaksi joka hetki.
Kun Stecchi ja Marchese tämän näkivät, alkoivat he tuumia keskenänsä, että asia on huonolla tolalla, mutta eivät uskaltaneet auttaa häntä, koska pelkäsivät omaa henkeänsä. Jopa huusivat he niinkuin muutkin, että hänet on surmattava, mutta ajattelivat kuitenkin samalla, miten voisivat saada hänet kansan käsistä, joka varmaan olisi hänet tappanut, ellei olisi keksitty yhtä keinoa, jota Marchese heti käytti.
Koko signorian vartiosto oli nimittäin ulkona, ja Marchese meni niin pian kuin voi sen miehen luo, joka oli siellä podestan sijaisena, ja sanoi: Herran armon tähden, tuolla on ilkiö, joka varasti kukkaroni ja hyvinkin sata kultafloriinia, minä rukoilen teitä ottamaan hänet kiinni, niin että saan omani takaisin!
Heti, kun tämä oli kuultu, juoksi hyvinkin kaksitoista huovia sinne, missä Martellino parkaa ilman kampaa kammattiin, ja he hajoittivat maailman suurimmalla työllä tungoksen ja ottivat hänet, aivan ruhjottuna ja hakattuna, kansan käsistä, ja veivät raatihuoneelle. Sinne seurasi paljon niitä, jotka arvelivat hänen heitä pilkanneen, ja kun he kuulivat, että hänet oli vangittu taskuvarkaana, ja luulivat, etteivät he saisi parempaa syytä, jonka nojalla voisivat tuottaa hänelle rangaistuksen, niin alkoivat he jokainen huutaa, että hän oli häneltäkin puhdistanut taskut.
Kun podestan tuomari, joka oli ankara herra, kuuli nämä seikat, vei hän Martellinon nopeasti syrjään ja alkoi tutkia häntä. Mutta Martellino vastasi ilveillen, aivan kuin luulematta vangitsemista miksikään; silloin tuomari suuttui ja antoi sitoa hänet kidutusvipuun ja nykäistä pari kelpo kertaa, aikoen saada hänet tunnustamaan sen, mitä hänestä sanottiin, ja sitten hirtättää hänet. Ja kun hänet päästettiin jälleen maahan, kysyi tuomari, oliko totta, mistä nuo ihmiset häntä syyttivät; ja koska Martellinoa ei kielto näyttänyt auttavan, niin hän sanoi: Herra tuomari, minä olen valmis tunnustamaan totuuden; mutta käskekää ensin kaikkia niitä, jotka minua syyttävät, ilmoittamaan, milloin ja missä minä heidän kukkaronsa varastin, niin sanon sitten, mitä olen tehnyt ja mitä en ole tehnyt.
Tuomari sanoi: Se miellyttää minua. Ja hän kutsutti luokseen muutamia väestä, jolloin yksi sanoi, että hän oli varastanut kukkaron kahdeksan päivää sitten, ja toinen kuusi, kolmas neljä, ja eräät sanoivat, että tänä päivänä.
Sen kuullessaan Martellino sanoi: Herra tuomari, he valehtelevat kaikki silmät päästänsä. Ja siitä, että puhun totta, voin vahvistuksena esittää, että minä en ole ikinäni ennen käynyt tällä seudulla enkä täällä oleskellut muuta kuin sen lyhyen ajan siitä, kun äsken tänne saavuin. Ja kun minä tulin tänne, niin menin kovaksi onnekseni katsomaan pyhää ruumista, ja silloin minut kerittiin niinkuin nyt voitte nähdä. Ja että se, mitä puhun, on totta, voi todistaa se signorian virkamies, jolle täytyy ilmoittautua tänne tullessa, ja hänen kirjansa ja majataloni isäntä. Jos siis näette, että asia on niinkuin olen sanonut, niin elkää antako noiden kelvottomien ihmisten syytöksien tähden minua kiduttaa ja surmata.
Sillävälin, kun asiat olivat tällä tolalla, sanoivat Marchese ja Stecchi, jotka kuulivat tuomarin pidelleen häntä ankarasti, jopa kiduttaneen häntä jo vivussakin, suuresti peloissaan toisillensa: Teimme kerrassaan hullusti; vedimme hänet kattilasta ja heitimme tuleen.
He lähtivät siis ripeästi hakemaan kaikkialta apua ja menivät majatalonsa isännän luo ja kertoivat hänelle, miten asia oli.
Isäntä nauroi, ja vei heidät erään Sandro Agolantin luokse, joka asui Trevisossa ja oli ruhtinaan suuressa suosiossa, ja kun he olivat kertoneet koko tapahtuman hänelle, pyysivät he yhdessä, että hän suojelisi Martellinoa. Sandro nauroi makeasti ja meni ruhtinaan luo ja pyysi häntä noudattamaan Martellinon pois. Ja niin tapahtui.
Ne, jotka menivät häntä noutamaan, näkivät hänet yhä paitasillaan tuomarin edessä, aivan äimääntyneenä ja peloissaan, sillä tuomari ei tahtonut kuullakaan mitään hänen puolustuksekseen, vaan oli päinvastoin vahvasti päättänyt hänet hirtättää, koska hän jostakin syystä vihasi firenzeläisiä. Eikä hän millään ehdolla tahtonut luovuttaa Martellinoa ruhtinaallekaan, ennenkuin hänet vasten tahtoaan pakoitettiin päästämään hänet irti.
Kun Martellino oli tuotu ruhtinaan eteen ja oli kertonut tälle tarkoin, miten oli käynyt, rukoili hän, että ruhtinas antaisi hänelle suurimpana armonosoituksena luvan mennä matkaansa; sillä niin kauan kuin hän ei ollut Firenzessä, tuntui hänestä siltä, kuin hänellä olisi yhä nuora kaulassa.
Ruhtinas nauroi valtavasti moiselle tapahtumalle. Ja kun hän oli antanut tuoda lahjaksi heille kullekin puvun, palasivat he, päästyään aivan toivomattaan niin suuresta vaarasta, kaikki kolme hyvin ja terveinä kotiinsa.
TOINEN KERTOMUS
Rinaldo d'Asti joutuu ryöstettynä Castel Guiglielmoon, jossa eräs leskivaimo majoittaa hänet, ja kun hän on sitten saanut vahingoistaan korvauksen, niin hän palaa terveenä ja onnellisena kotiinsa.
Olipa Ferraran markiisin, Azzon aikana eräs kauppias nimeltä Rinaldo d'Asti, joka tuli asioissaan Bolognaan; ja kun hän oli ne suorittanut ja oli matkalla kotiinsa, niin tapahtui, että tuskin hän pääsi Ferrarasta ja ratsasti Veronaan päin, niin hän yhtyi eräihin miehiin, jotka näyttivät kauppiailta, mutta olivatkin maantierosvoja ja elämältään ja tavoiltaan kelvottomia ihmisiä. Näitä hän seurasi ja antautui varomattomasti puheisiin heidän kanssaan. Mutta kun he näkivät, että hän oli kauppias, ja arvelivat, että hän kuljettaa mukanaan rahaa, niin he päättivät keskenään ryöstää hänet, heti kun huomaisivat hetken sopivaksi. Ja siksi he puhuivat, ettei hänen epäluulonsa heräisi, hänen kanssaan kulkiessaan kuin kunnialliset ja oikeassa asemassa olevat miehet ainakin pelkästään säädyllisistä asioista ja rehellisyydestä ja tekeytyivät, mikäli osasivat ja tiesivät, häntä kohtaan auliiksi ja hyväntahtoisiksi. Ja sentähden Rinaldo piti suurena onnena, että oli heidät kohdannut, sillä hän oli muuten yksin ja ainoastaan eräs ratsastava palvelija mukanaan.
Ja kun he niin kulkivat ja siirtyivät, kuten usein tapahtuu, puheissaan asiasta toiseen, niin osui keskustelu myöskin rukouksiin, joilla ihmiset turvautuvat Jumalaan. Ja eräs rosvoista, joita oli kolme, sanoi Rinaldon puoleen kääntyen: Ja te, arvon herra, mitä rukousta teillä on tapana lukea matkoillanne?
Rinaldo vastasi: Totta puhuen minä olen näissä asioissa yksinkertainen ja taitamaton mies, ja vähän on minulla varastossa rukouksia, sillä minä elän vanhaan kuosiin ja tyydyn vain pariin soldoon neljänkolmatta denarin asemasta. Mutta kuitenkin on minulla ollut aina tapana lukea matkoilla, kun aamulla lähden majatalosta, yksi isämeitä ja yksi avemaria pyhän Julianuksen isän ja äidin sielujen puolesta. Ja sen jälkeen rukoilen Jumalaa ja häntä, että he tulevaksi yöksi antaisivat minulle hyvän majapaikan. Ja monta kertaa olen jo päivinäni joutunut matkoilla suuriin vaaroihin, joista kaikista olen pelastunut, ja ennen kaikkea sitten viettänyt yöni hyvässä paikassa ja hyvässä majatalossa. Ja sentähden minä uskon lujasti, että pyhä Julianus, jonka kunniaksi minä rukoukseni luen, on saanut pyydetyksi minulle tämän armon Jumalalta. Ja minusta tuntuu siltä, etten voisi matkata hyvin päivällä enkä saapua illalla hyvästi perille, jos en olisi täten aamulla rukoillut.
Silloin sanoi se, joka oli tätä häneltä kysynyt: Ja tänä aamuna, rukoilitteko niin?
Rinaldo vastasi hänelle: Rukoilin kyllä.
Silloin