Pierre löysi yhtäkkiä tien innostuksensa purkamiseen. Hän raivostui senaattorille, joka esitti tämän näkökannan aatelin tulevissa tehtävissä. Hän astui esiin ja pysähdytti senaattorin. Pierre ei tiennyt, mitä hän puhuisi, mutta alkoi vilkkaasti, toisinaan raivaten ajatuksilleen ilmaisun ranskalaisilla sanoilla ja lausuen venäjää kieliopillisesti.
– Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, – alkoi hän (Pierre oli hyvä tuttu senaattorin kanssa, mutta piti tässä tilaisuudessa välttämättömänä puhutella häntä virallisen kohteliaasti), – vaikka en olekaan samaa mieltä kuin herra… (Pierre takertui sanoissaan. Hän mieli sanoa mon très honorable préopinant)53 … herra … que je n'ai pas l'honneur de connaître,54 mutta minä otaksun, että aatelissääty on kutsuttu kokoon myötätuntonsa ja ilonsa ilmaisemisen ohella myöskin siksi, että se harkitseisi myöskin niitä toimenpiteitä, joilla me voimme auttaa isänmaata. Minä luulen, – jatkoi hän yhä innostuen, – että hallitsija olisi itsekin tyytymätön, jos hän havaitsisi meidän omistavan vain väkeä, jonka me annamme hänelle ja olevan … chaire à canon,55 jota me itsestämme teemme, vaan ei löytäisi meistä ne … ne … neuvoa.
Useat poistuivat kuuntelijakunnasta huomattuaan senaattorin halveksivan hymyn ja Pierren puhuvan liian vapaasti. Ainoastaan Ilja Andrejevitsh oli tyytyväinen Pierren puheeseen, samoin kuin meri-upseerin ja senaattorin puheeseen ja ylimalkaan aina viimeksi kuulemaansa puheeseen.
– Ennen kuin harkitsemme näitä kysymyksiä, – jatkoi Pierre, – on meidän minun mielestäni kysyttävä hallitsijalta, kunnioittavimmin pyydettävä Hänen Majesteettiaan ilmottamaan meille, paljoko meillä on väkeä, missä tilassa meidän sotajoukkomme ja armeijamme ovat ja sitte vasta…
Pierre ei saanut lausettaan loppuun, sillä kolmelta eri taholta hyökättiin hänen kimppuunsa. Ankarimmin ahdisti häntä hänen vanha tuttunsa ja hänelle aina ystävällinen hyvä bostoninpelaaja Stepan Stepanovitsh Adraksin. Stepan Stepanovitsh oli aatelispuvussa ja tämä vai liekö muukin vaikuttanut sen, että Pierre näki edessään aivan toisen henkilön. Stepan Stepanovitsh huusi Pierrelle:
– Ensiksikin saan ilmottaa teille, ettei meillä ole oikeutta kysyä sitä hallitsijalta ja toiseksi, jos Venäjän aatelilla olisikin semmoinen oikeus, ei hallitsija voisi meille vastata. Sotajoukot liikkuvat sitä mukaa kuin vihollinenkin, rivit harvenevat ja lisääntyvät…
Eräs toinen, keskikokoinen, noin neljänkymmenen ikäinen henkilö, jonka Pierre oli joskus ennen nähnyt ja tunsi hänet huonoksi kortinpelaajaksi, lähestyi Pierreä ja keskeytti Adraksinin.
– Eikä nyt ole aikaakaan harkitsemaan, – sanoi tämä aatelismies, – vaan täytyy toimia, sillä Venäjällä on sota. Vihollinen tulee tuhoamaan Venäjää, häväisemään isäimme hautoja, raastamaan vaimomme ja lapsemme. – Aatelismies löi rintoihinsa. – Mutta me nousemme kaikki, joka mies lähdemme rakkaan hallitsijamme puolesta! – huusi hän veristyneet silmät muljollaan. Muutamia hyväksyviä ääniä kuului joukosta. – Me olemme venäläisiä emmekä itke vertamme uskoamme, valtaistuinta ja isänmaata puolustaessamme. Mutta joutava hourailu on hylättävä, jos olemme oikeita isänmaan poikia. Me näytämme Europalle, miten Venäjä nousee Venäjän puolesta, – huusi aatelismies.
Pierre aikoi vastata, vaan ei saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi, ettei hänen sanojensa kaiku siitä huolimatta, minkä ajatuksen ne sisälsivät, kantanut niin kuultaviin kuin innostuneen aatelismiehen sanojen kaiku.
Ilja Andrejevitsh nyökytteli hyväksyvästi päätään piirin takana. Muutamat kääntyivät reippaasti kylin puhujaan ja sanoivat hänen lopetettuaan:
– Sillä tavalla! Niin sen pitää olla!
Pierre aikoi sanoa, ettei hän suinkaan tahdo olla uhraamatta rahaa, väkeä eikä itseäänkään, vaan että pitäisi tuntea asioiden tila, jotta niitä voisi auttaa. Mutta hän ei voinut puhua. Useita ääniä puhui ja huusi yht'aikaa, niin ettei Ilja Andrejevitsh ehtinyt kaikille nyökyttää päätään, ryhmä vuoroin hajosi ja suureni, vuoroin erosi pienemmiksi joukoiksi ja lopulta siirtyi yhä puhellen ja hälisten kokonaan saliin suuren pöydän ympärille. Pierren ei vieläkään onnistunut saada puhua, hänet keskeytettiin aina raa'asti, häntä tyrkittiin, käännyttiin pois hänestä kuin yhteisestä vihollisesta. Tämä ei johtunut siitä, että olisi oltu tyytymättömiä hänen puheensa ajatukseen, sehän unohtui monien muiden jälestäpäin pidettyjen puheiden tulvaan, – ei, vaan kokoutuneiden innostamiseksi tarvittiin sekä kouraan tuntuvaa rakkauden että vihan esinettä. Ja Pierrestä tuli viimemainittu esine. Useita puhujia puhui aatelismiehen jälkeen ja kaikki samassa äänilajissa. Monet puhuivat erinomaisen kauniisti ja omintakeisesti.
"Ruskija Vjestnikin" toimittaja Glinka ("kirjailija, kirjailija!" kuului joukosta) sanoi, että "helvettiä on vastustettava helvetillä", että hän "oli nähnyt lapsen, joka oli hymyillyt salaman iskiessä ja ukkosen jyristessä", vaan että "meistä ei tule semmoisia lapsia".
– Niin juuri, ukkosen jyristessä! – toistettiin hyväksyvästi takariveissä.
Joukko siirtyi suuren pöydän luo, jonka ääressä istui komeissa puvuissa ja leveissä rintanauhoissa harmaa- ja kaljupäisiä, seitsenkymmenvuotiaita ylimysvanhuksia, joista Pierre oli nähnyt melkein jokaisen kotona hovinarreineen tai klubeissa bostonia pelaamassa. Pöydän luona jatkoi joukko kovaäänistä puheluaan. Yksi toisensa perästä, toisinaan kaksikin yht'aikaa ja takana kuuntelevien rutistamina tuolien korkeita selkiä vasten julistivat puhujat ajatuksiaan. Takana seisojat lisäilivät, jos puhuja jätti jotain sanomatta. Toiset mietiskelivät ahdingossa ja kuumuudessa päänsä ympäri, eikö heillä olisi jotain sanottavaa, ja kun tapasivat ajatuksen, julistivat sen heti. Pierren tuttavat ylimysvanhukset istuivat paikoillaan katsellen milloin yhteen, milloin toiseen ja heidän kasvojensa ilme kertoi enimmäkseen, että heillä oli hyvin kuuma. Pierre tunsi yhä olevansa kiihoksissa ja yhteinen halu osottaa, ettei mikään ollut liian kallista uhrata, tarttui häneenkin. Hän ei ollut luopunut käsityksestään, mutta tunsi jollain tavalla itsensä syylliseksi ja halusi puhdistautua.
– Minä sanoin vain, että meidän olisi mukavampi tehdä uhrauksia vasta sitte, kun saamme tietää, mistä on puute, – lausui hän koettaen korottaa äänensä muiden yli.
Eräs lähinnä seisova vanhus katsahti häneen, vaan samassa käännähti pois huudosta, jota kuului salin toisesta päästä.
– Moskova tulee antautumaan! Se on oleva sovituksen hinta! – huusi joku.
– Hän on ihmiskunnan vihollinen! – huusi toinen. – Sallikaa minun puhua… Hyvät herrat, te rutistatte minut!..
XXIII
Samaan aikaan saapui nopein askelin aatelijoukon syrjäytyessä tieltä väkäleukainen, vilkassilmäinen kreivi Rostoptshin kenraalin puvussa ja nauha rinnan yli kulkien.
– Keisari tulee aivan heti, – sanoi hän, – tulen juuri sieltä. Minä luulen, ettei meillä tässä asemassa, jossa nyt olemme, ole paljoa tuumailemisen varaa. Hallitsija on nähnyt hyväksi kutsua kokoon meidät ja kauppiasten, – sanoi kreivi Rostoptshin. – Tuolta tulvii miljoonia (hän osotti kauppiaiden saliin), vaan meidän asiamme on panna liikkeelle nostoväkeä eikä säästää itseämme… Tämä on vähin, jonka voimme tehdä!
Alkoi neuvottelu yksistään niiden ylimysten kesken, jotka istuivat pöydän ääressä. Neuvottelu kävi tavattoman hiljaa. Se tuntui suorastaan surulliselta, sillä äskeisten meluavien äänten jälkeen kuului nyt vain vanhusten ääniä yksitellen, joista yksi sanoi: "suostun", toinen vaihtelun vuoksi: "minäkin olen samaa