– Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo olevan, – vastasi Pierre.
– Herra varjelkoon! – sanoi kreivi. – Missäs manifesti on?
– Julistus! Niin, tosiaankin!
Pierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan kopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja silmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka ei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.
– Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré,51 – sanoi hän.
– Ainahan se hävittää kaikki, – virkkoi kreivitär.
Natasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti Pierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen, alkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän useaan kertaan silmäili Natashaa.
– Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan. Välttämättä…
– Myöhästytte päivälliseltä.
– Ja kuskikin on ajanut pois.
Mutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne Pierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt. Pierre aikoi ruveta lukemaan.
– Puolisen jälkeen, – sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti niistä suurta nautintoa.
Päivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön ritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen ruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut Moskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen ja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin itse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen shampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan shampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.
– Kiinni kuuluvat jo ottavan, – sanoi kreivi, – johan minä olen sanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei sovi.
– Oletteko kuulleet, – sanoi Shinshin, – että ruhtinas Galitsin on ottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, – il commence à devenir dangereux de parler français dans les rues.52
– Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan kokoamaan – teidänkin pitää nousta satulaan? – kysyi vanha kreivi Pierreitä.
Pierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana. Hän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.
– Niin, niin, sotaan! – sanoi hän. – Ei! Mikäs sotilas minä olen! Kaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä itsekään… Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta nykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.
Päivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena nojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu erinomaiseksi lukijaksi.
"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.
"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on tulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme", luki Sonja huolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja katkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.
Natasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin isäänsä vuoroin Pierreen.
Pierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä silmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään jokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki noissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja joita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa ivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä ensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi sanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä ilmenisi.
Luettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita hallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja vapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti kuunneltiin, viimeiset sanat: "Me emme viivyttele itse asettua kansamme keskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla neuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme kokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta kuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain ilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen päänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän nimeä!"
– Niin sen pitää olla! – huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä ja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä alle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: – kun hallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.
Shinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin isänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä luo.
– Mikä erinomainen isä! – sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti taas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen oli palannut hänen virkistymisensä kanssa.
– Olette aika patriootti! – sanoi Shinshin Natashalle.
– En ollenkaan patriootti, vaan muuten … – vastasi Natasha loukkautuneena. – Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei ole ollenkaan pilan sijaa…
– Ei ollenkaan! – toisti kreivi. – Kun hän vain sanoo sanan, menemme joka mies … Ei tässä olla mitään saksalaisia…
– Huomasitteko, – sanoi Pierre, – että sanottiin: "neuvotellaksemme".
– Olkoonpa mitä varten tahansa…
Petja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä eteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin karkealla äänellä:
– Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti – ja äiti myöskin, tehkää mitä tahdotte, – kysyn lopullisesti, että lasketteko minut sotapalvelukseen, sillä minä en voi … ja siinä kaikki…
Kauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi äkäisesti miehelleen:
– Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!
Mutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.
– No, no, – sanoi hän, – onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä ajattele, täytyy oppia.
– Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua ja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt, kun… – Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi kuitenkin: – kun isänmaa on vaarassa.
– Ole jo, tyhmyyksiä…
– Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.
– Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, – kiljasi kreivi luoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan poikaansa.
– Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin…
– Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä kuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! – Kreivi otti paperit luultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle menoaan ja läksi menemään huoneesta. – Pjotr Kirillovitsh, lähdetään tupakoimaan…
Pierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen.