– Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!.. Ei, mutta te olette niin kelpo mies … mutta ei ole tarvis … tätä … mutta minä muuten teitä aina olen rakastava.
Denisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli kummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia sotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten kahinaa. Hän saapui nuorten luo.
– Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, – sanoi kreivitär hämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, – mutta tyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä ensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi pakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.
– Kreivitär, – sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan luotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.
Natasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän alkoi ääneen itkeä.
– Kreivitär, olen syyllinen, – jatkoi Denisof katkonaisella äänellä, – mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko perhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni… Hän vilkasi kreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: – Hyvästi siis, kreivitär. – Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja lähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes Natashaan.
Seuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei tahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin mustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät olivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä kievarinväliä.
Denisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa, odotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden pyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan ajastaan tyttöjen suojissa.
Sonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin Sonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän rakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään kelvottomana hänelle.
Nikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja lähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä kuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan rykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt hyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.
TOINEN OSA
I
Selvitettyään välinsä vaimonsa kanssa lähti Pierre Pietariin. Torschokissa ei kievarissa ollut hevosia, tai ei kievarin isäntä tahtonut niitä toimittaa. Pierren täytyi jäädä odottamaan. Riisuutumatta heittäytyi hän nahkaiselle sohvalle, jonka edessä oli pieni pyöreä pöytä. Tälle pöydälle nosti hän suuret jalkansa, joissa oli vuorilliset päällyssaappaat, ja vaipui mietteisiin.
– Tuonko matkalaukut suojiin? Tahdotteko valmistamaan vuoteen, tuonko teetä? – kyseli kamaripalvelija.
Pierre ei vastannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Jo edellisessä kievarissa oli hän vaipunut aatoksiinsa ja yhä hän vain ajatteli samaa – jotain niin tärkeätä, ettei lainkaan huomannut, mitä ympärillään tapahtui. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, milloin saapuu Pietariin, tai voiko hän tässä kievarissa levähtää. Kaikki tuntui vähäpätöiseltä niiden mietteiden rinnalla, jotka nyt täyttivät hänen sielunsa, vieläpä sekin, onko hänen tässä kievarissa viivyttävä muutama tunti vai koko elämän ikänsä.
Huoneeseen pistäytyivät milloin kievarin isäntä, milloin hänen eukkonsa, milloin kamaripalvelija, milloin torschokilaisten ompeleiden kaupustelijatar, ja kaikki tarjoilivat he Pierrelle apuaan ja palvelustaan. Asentoaan muuttamatta katseli Pierre heitä lasiensa läpi eikä voinut käsittää, mitä he oikeastaan tahtoivat, ja miten he kaikki saattoivat elää, ratkaisematta niitä kysymyksiä, jotka nykyään täyttivät koko hänen olemuksensa. Nämä samat kysymykset olivat hänen sydämensä täyttäneet siitä alkaen, kun hän kaksintaistelun jälkeen oli palannut Sokoljnikista ja oli viettänyt unettomana ensimäisen kauhistavan yön; mutta vasta matkalla, yksinäisyydessä, kävivät nämä kysymykset erityisen voimakkaiksi. Mitä ikänä hän alkoikin ajatella, aina palasi hän samoihin kysymyksiin, joita hän ei voinut ratkaista, muttei myöskään jättää aprikoimatta. Tuntui kuin hänen päässään olisi kääntynyt kieroon tärkein ruuvi, jonka varassa oli koko hänen elämänsä. Se ei kiertynyt syvemmälle, muttei tullut uloskaan, kiersi vain rihlassaan, tarttumatta mihinkään, mutta vääntää sitä täytyi.
Huoneeseen astui kievarin isäntä ja alkoi nöyränä pyytää hänen jalosukuisuuttaan odottamaan parisen tuntia, sitten hän hänen jalosukuisuudelleen (tuli mitä tuli!) toimittaa pikakyydin. Kievarin isäntä nähtävästi valehteli ja tahtoi vain nylkeä matkustajia.
"Oliko se pahasti vai hyvin tehty?" – kyseli Pierre itseltään. – "Minulle hyvä, jollekin toiselle matkustajalle paha, mutta isännälle välttämätöntä, sillä hänet pakottaa siihen nälkä. Hän sanoi, että eräs upseeri häntä sen johdosta kuritti. Mutta upseeri kuritti siksi että hänellä oli kiireellinen matka. Minä ampusin Dolohovia, koska pidin itseäni loukattuna, ja Ludvig XVI mestattiin siksi että häntä pidettiin rikollisena; mutta vuoden kuluttua tapettiin hänen mestaajansa jostakin syystä. Mikä on pahaa? Mikä on hyvää? Mitä pitää rakastaa, mitä vihata? Miksi elää, ja mikä minä olen? Mitä on elämä, mitä kuolema? Mikä voima kaikkia hallitsee?" – kyseli hän itseltään.
Vastausta vain ei tullut yhteenkään kysymykseen. Tosin oli yksi vastaus, mutta se oli aivan epäloogillinen, eikä lainkaan vastannut näihin kysymyksiin. Tämä vastaus kuului: "kun kuolet – kaikki päättyy. Kun kuolet, kaikki käy selväksi, tai lakkaat ainakin kysymästä." Mutta kuolemakin tuntui kauhealta.
Torschokilainen kaupustelijatar tarjosi tavaroitaan kimakalla äänellä, erittäinkin pukin nahkaisia tohveleita.
– "Minulla on satoja ruplia, joille en läpeä löydä, mutta hän seisoo tuossa arkana rääsyisessä turkissaan ja katselee minua", – ajatteli Pierre. – "Ja mitä tekee hän näillä rahoilla? Aivan kuin voisivat hiuskarvan vertaa nämä rahat hänelle lisätä onnea ja rauhaa? Voiko mikään maailmassa varjella häntä tai minua pahasta ja kuolemasta? Kuolema, joka kaikki lopettaa ja joka tulee joko tänään tai huomenna – joka tapauksessa hetken kuluttua iäisyyteen nähden." Ja Pierre tarttui taas tuohon tyhjää pyörivään ruuviin, ja ruuvi vääntyi yhä vaan entiseen tapaansa samalla paikalla.
Kamaripalvelija antoi hänelle puoleksi avatun, kirjeiden muotoon kyhätyn rouva Suzan romaanin. Hän alkoi lukea jonkun Amelie de Mansfeldin kärsimyksistä ja jaloista pyrkimyksistä. "Ja miksi taisteli hän viettelijäänsä vastaan", – Pierre ajatteli, – "kun hän kerran häntä rakasti. Eihän Jumala ollut voinut hänen sieluunsa virittää oman tahtonsa vastaisia pyrkimyksiä. Minun entinen vaimoni ei taistellut ja kenties oli hän oikeassa. Ei mitään ole keksitty", – sanoi Pierre taas itselleen, – "ei mitään ole keksitty". Tiedämme ainoastaan sen, ettemme mitään tiedä, Ja tämä se onkin – inhimillisen viisauden korkein aste.
Kaikki hänessä itsessään ja hänen ympärillään näytti sekavalta, järjettömältä ja vastenmieliseltä. Ja tässä kaiken ympäröivän ällättävyydessä oli Pierren mielestä jonkinlaista kiihoittavaa nautintoa.
– Rohkenen pyytää teidän jalosukuisuutenne tekemään hieman tilaa tälle vieraalle, – sanoi kievarin isäntä tullen huoneeseen matkustajan seurassa, jonka myös oli täytynyt jäädä odottamaan hevosia.
Matkustaja oli tanakka, suuriluinen vanhus, jonka kurttuinen naama oli aivan keltainen, ja jonka epämääräisen harmahtavia, loistavia silmiä varjostivat riippuvat, tuuheat, harmaat