Natasha oli vasta sinä talvena alkanut laulaa vakavasti, erittäinkin sen jälkeen, kun Denisof oli riemastunut hänen lauluunsa. Ei hän enää laulanut lasten tapaan, hänen laulussaan ei enää ollut tuota entistä lapsellisen hullunkurista hartautta; mutta asiantuntijain sanojen mukaan hän ei vielä laulanut hyvin. – "Ihana ääni, muttei koulutettu, on koulutettava", – sanoivat kaikki asiantuntijat. Mutta näin he sanoivat tavallisesti vasta sitten, kun tämä kouluttamaton ääni säännöttömine hengityksineen ja vaikeine ylimenoineen jo kauvan sitten oli valjennut heläjämästä. Sen soidessa he eivät sanoneet mitään, kuuntelivat vain hurmaantuneina ja odottelivat milloin taas saisivat sitä kuulla. Tästä äänestä soi sellainen neitseellinen viattomuus, omain voimain tuntemattomuus ja sametin hieno alkuperäinen viehkeys, jotka niin täydellisesti sulautuivat laulutaidon puutteellisuuksiin, että tuntui siltä kuin olisi mahdoton mitään tässä äänessä muuttaa sitä turmelematta.
– "Mitä tämä on?" – ajatteli Nikolai, avaten silmänsä selälleen, kun hän kuuli sisarensa laulavan. – "Mikä on häneen tullut? Miten hän laulaa tänäpänä?" – hän ajatteli. Ja hetkessä oli koko hänen maailmansa keskittynyt seuraavan nuotin ja seuraavan lauseen odottamiseen, ja koko hänen elämänsä jakautui kolmeen aikamittaan: "Oh, mio crudele affetto… Yks, kaks, kolme … yks… Oh, mio crudele affetto… Yks, kaks, kolme … yks. Ah, elämämme on roskaa!" – ajatteli Nikolai. – "Kaikki, onnettomuus, rahat, Dolohof, ilkeys, kunnia – kaikki on pötyä … mutta tämä ainoa on todellista… No, Natasha, no, kyyhkyni! no, kalliini! … miten saa hän nyt korkean h: n? Saipas! Jumalan kiitos!" – ja huomaamattaan alkoi hänkin laulaa korkeata h: ta, tosin terssiä matalammalta, saadakseen siihen enemmän voimaa. "Jumalani! miten hyvin! Minäkö sen todellakin otin? miten ihanaa!" – hän ajatteli.
Oi! miten väräeli tämä terssi, ja miten liikahti jokin paras Rostovin sielussa. Ja tämä jokin paras oli aivan riippumaton kaikesta maailmassa ja korkeampi kaikkea maailmassa. "Mitä merkitsevätkään häviöt, Dolohovit ja kunniasanat!.. Kaikki pötyä! Saattaa tappaa, varastaa ja sittenkin olla onnellinen"…
XVI
Pitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista kuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa, muistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui salista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua palasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti häntä tapaamaan.
– No, hauskaa oli? – sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän iloisesti poikaansa katsellessaan.
Nikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä pillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa mielentilaa.
"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" – ajatteli Nikolai ensimäistä ja viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä, että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja ajaakseen kaupungille asioilleen:
– Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen rahaa.
– Vai niin, – sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. – Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?
– Sangen paljon, – vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. – Olen hiukan hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon, 43 tuhatta.
– Mitä? Kenelle?.. Lasket leikkiä! – huudahti vanha kreivi. Ja hänen niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on usein laita vanhain ihmisten.
– Lupasin maksaa huomenna, – sanoi Nikolai.
– No! … – sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna sohvalle.
– Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! – sanoi poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista tapahtua kenelle tahansa.
Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.
– Niin, niin, – hän mumisi, – vaikeata, pelkään, vaikeata on hankkia… Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi sattunut!..
Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista käännettä.
– Isä kulta! i-sä kul-ta! – huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, – antakaa minulle anteeksi! – Hän tarttui isänsä käteen, vei sen huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.
Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä juossut äitinsä luo.
– Äiti!.. Äiti!.. Denisof on minua…
– Mitä on?
– On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! – tyttö huusi.
Kreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha muruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on kotiopettajatar.
– Natasha, olehan, tyhmyyksiä! – sanoi äiti, toivoen tyttärensä puhuneen leikkiä.
– Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, – sanoi Natasha ärtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte: "tyhmyyksiä"…
Kreivitär kohautti harteitaan.
– Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on hölmö, siinä kaikki.
– Ei, hän ei ole hölmö, – vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.
– No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita. Jos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! – sanoi äiti, vihaisesti hymyillen. – Onnea matkalle!
– Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen rakastunut.
– No, sano se siis hänelle.
– Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole minun syyni.
– En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen hänelle sanomaan, – sanoi kreivitär hymyillen.
– En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on kaikki niin helppoa, – lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. – Mutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei hän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.
– Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.
– Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.
– No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika mennä miehelään, – sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.
– Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.
– Eikä