Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.
Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin, pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan nahan poimuun.
Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.
– Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, – sanoi hän.
Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä (ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.
– Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! – hän sanoi pidellen kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. – Ja lyhdyt mukana, varmaan saapuu lääkäri…
– Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! – sanoi ruhtinatar Maria. – Pitää mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.
Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan. Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla. Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita. Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.
– Jumalan kiitos! – ääni sanoi. – Entäs isä?
– Pani levähtämään, – vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.
– Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja talvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä, jota ylös ei sopinut nähdä.
"Se on Andrei" – ajatteli ruhtinatar Maria. – "Ei, eihän se hän voi olla, se olisi liian tavatonta", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun hän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija kynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli turkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea, ja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta kiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.
– Ettekö saaneet kirjettäni? – hän kysyi ja odottamatta vastausta, jota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän kääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen jälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa) nopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.
– Kumma kohtalo! – hän lausui. – Masha, armaani! – ja riisuttuaan turkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.
IX
Pikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat juuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset valahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen, ihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli avoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja pysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti, hämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen muuttamatta ilmettään. "Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt kellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua", puhui tämä ilme. Ruhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä. Ruhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.
– Sydänkäpyni, – hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle lausunut, – Jumala armahtakoon…
Ruhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.
"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!" sanoivat hänen silmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että tämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen kärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja Maria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.
Lääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan ruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten puhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja kuulostelivat.
– Menkäämme, ystäväni, – sanoi ruhtinatar Maria.
Ruhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä huoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja hämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään ja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä valituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja tahtoi avata sen. Ovea piteli joku.
– Ei saa, ei saa! – puheli sieltä pelästynyt ääni.
Ruhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä jokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä kirkaisu – ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten. Ruhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen porua.
"Miksi tuotiin sinne lapsi?" – ajatteli ensi silmänräpäyksessä ruhtinas Andrei. – "Lapsi? Millainen?.. Minkä tähden on siellä lapsi? Taikka syntyikö siellä lapsi?"
Silloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen; kyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin ikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi avautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta, kalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta lääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen pöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä kynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa asemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja sama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta, asusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen peittämine huulineen.
"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä olette minulle tehneet?" – puhuivat hänen kauniit, säälittävät, kuolleet kasvonsa.
Huoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria Bogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.
Kaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän työhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja tuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä kuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.
Kolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja viimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen. Kirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut. "Ah, mitä teitte minulle?" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi, että hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin,