– No, no – kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö, Maria, minä aina rakastan häntä, – sanoi Lisa, katsellen loistavin, onnellisin silmin natoaan.
Ruhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.
– Mikä sinun on, Masha?
– Ei mikään … alkoi vaan tulla niin ikävä … ikävä Andreita, – hän lausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.
Usean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään, mutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku ruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka hän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan katseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen päivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina pelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme, ja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar Mariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin, itseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.
– Onko saatu jotain tietoja Andreilta? – hän sanoi.
– Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on huolissaan, ja minuakin kauhistaa.
– Ei siis mitään?
– Ei mitään, – sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki sanomaa hänen palaamisestaan.
VIII
Ma bonne amie, – sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti yleistä surua.
– Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka – kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal.5
– Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, – sanoi ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä luo.
– Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? – sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)
– Niin tosiaan, – yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, – kenties on paras. Minä menen. Courage, mon ange!6 – Hän suuteli Lisaa ja oli menemäisillään huoneesta.
– Ah, ei, ei! – Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen lapsellista pelkoa.
– Non, o'est l'estomac … dites que c'est l'estomac, dites, Marie, dites…7 – ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli pieniä kätösiään.
Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.
– Mon Dieu! Mon Dieu!8 Oh! – kuuli hän takaansa.
Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.
– Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, – sanoi ruhtinatar Maria, katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.
– No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, – sanoi Maria Bogdanovna, kiirehtimättä kulkuaan. – Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista tietää.
– Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? – ruhtinatar sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin joka hetki.)
– Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, – sanoi Maria Bogdanovna, – ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.
Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta – palvelijat kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa. Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.
Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin, ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.
– Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, – hoitajatar sanoi, – ja toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen, enkelini, – sanoi hän huoahtaen.
– Voi, miten olen iloinen, hoitajani.
– Jumala on armollinen, kyyhkyseni.
Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, – koettivat kaikki heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta, jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli, sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä tuntemattomasta.
Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria Bogdanovnalta kysymään: mitä? – Sano vain: ruhtinas käski kysymään: "mitä?" – ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.
– Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, – sanoi Maria Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.
Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.
– Hyvä, – sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä