Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, ettenvoinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensalentoa.
– Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovatsillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, – vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?
– Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuinloukkaantuneena.
– Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä janauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.
– Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas
Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.
Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.
– Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.
– No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitustapuhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voisinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensäpunottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. – Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali – kaukana vielä kenraalista! – niin kuitenkin jo tunnettu henkilö,kirjoittaja.
– Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.
– Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoonsitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksiei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voiolla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä – vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tullaulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kentiesehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyyaina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otatrahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta…
– Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevnanauraen.
– Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki, eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipistitaas kättäni.
– Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisenkatseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kunitähtöset. – Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennytpitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut…Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua – olet sinä sittenkinmuiden tavallisten ihmisten kaltainen…
– No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?
– Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinäet ole sen näköinen … minun tuli sanoa, ettet ole runollisenmuotoinen… Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat, niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista… Tiedäthän, esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen … luin siitä Abbadonissa …mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taasminulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti vointulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, – eihän tuostavahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkinnäköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin… Enkä minäsen vuoksi puhunutkaan… Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinäpääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie onedessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minätarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!
Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illanvietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä,kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkunajan kuluttua alkoi hän lukea B: n arvostelevia kirjoituksia, joistaolin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysinymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti jakovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummopiti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitäapua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoiNatasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minäkuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassapysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevnapudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanuttulevaisuuteeni.
– Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, – mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkässitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.
– Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; – kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tuliniloiseksi siitä, että sinä ja Natasha … no, se sikseen! Näes,Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnanion oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikeinhuomattavaa kykyä … no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinustaensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänäänluin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitäarvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin!Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmatolette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuodenpäivät: jos onnistut hyvin – Natasha on sinun; jos et onnistu – itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!..
Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiatkokonaan toisin.
Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaanapäivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana, masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille, niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei senvuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minäkymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaakääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, – ei sen vuoksi, etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, eikuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystönvirkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiinItaliaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elääkymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänävuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme.Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelinhajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuinja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen olivaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivatkalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, – enkä vieläkään ollutläheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollutmitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitshhuolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovinhätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:
"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herravarjelkoon ja armahtakoon!"
– Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehuipöydällä.) – Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytättekaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kutenmuistelen.
Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaanilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin, jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsavaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestuttiriita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huononkäänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia, joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonkatähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sittensai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvääAleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein jokapäivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskinolot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heilläaina useammin ja useammin; rehellinen, suora,