– Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaenitkunsa. – Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletkosinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaansinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovatasiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?
– Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäsniillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapaniiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisithänen luoksensa?
– Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhuisiitä, ja samaa sanoin itsekin… Näes, ystäväiseni, minä kerronsinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvinkorkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän panikaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaistatilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja… Tyttö,kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sittenisäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itsenaida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoillarikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaaniAleshaan…
– Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minäkummeksien. – Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.
– Tietää, hän tietää kaikki.
– No, kukapas hänelle sen sanoi?
– Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minullesanoi, että on kaikki puhunut isälleen.
– Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, javielä tähän aikaan?
– Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha – äläkä naura hänelle!Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaahänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellävoi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinullekertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttääsiitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata omantahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hänvoi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hänentisen kokonaan. Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minäolisi aina hänen luonansa. Kas, semmoinen hän on!
– Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.
Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!
– Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiätuumia.
– Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että
Alesha on häneen jo viehättynyt?
– Alesha itse minulle siitä puhui.
– Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinultavaati nyt tämmöistä uhrautumista?
– Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän olluthänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sittenvasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa jarehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, joshän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti, niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon, unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taasnäkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä,että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minäepäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: jos enminä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaaminua rakastamasta, unohtaa ja hylkää. Kyllä hän on semmoinen; kukatahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin?Minä kuolisin silloin … ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minänytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempikuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja!Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämäänsekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänentäytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voiperuuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toisethukkaan saattanut…
– Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, – entäpäjos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äskenjuuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut),entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suoraja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässäpuolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisenseurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikkija kävelin katuja pitkin, etsin häntä… Oih, Vanja!
Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkinsuru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, ettäNatasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuinsokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseenmielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan.Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.
– Natasha, sanoin minä, – yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinkasinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuripuhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, jakumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikkiuhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan, samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha, liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.
– Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskankalventamana. – Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoinrakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletönenkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntätavallisella tavalla… Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin, vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tuleetuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, josnyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin – onnenani? Menisinköhänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä,mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään?Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi, enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitäminkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hänminulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänellesanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parastahänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin ononneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltäkaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisinhäntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisirakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, ettäminäkin saisin siinä ohella olla… Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsihän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa joolin huomaavinani, että hän hourii. – Onhan se kurjaa, moisettoivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hänhylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin, vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nytpyydät minua kääntymään takaisin, – mitäpä siitä seuraisi? Käännyn, mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee – lähden, viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdanheti jälkeensä juoksemaan… Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkääottaa