Talven tullessa pyysin minä veljeni laittamaan kelkan itselleni. Nykyaikaan ostetaan kauniiksi maalatuita kelkkoja puodeista, mutta minun kotiseudullani oli sellainen ylöllisyys tuntematoin; me valmistimme siis itse kelkkamme niin hyvin kuin asian haarat sen sallivat. Veljeni kysyi jos Susie'nkin piti lasketteleman tällä kelkalla, ja kun minä, kummastellen tuollaista kysymystä, vastasin: "tottakaiketi!" maalaili hän sen varsin somaksi. Sydän-käpyni oikein hempahteli, kun ensikerran lähdin noutamaan Susie'ta, tällä kauniilla kelkallani. Soma ja näppärä Susie olikin talvi-puvussansa ja hansikkaissa! Kireä talvipakkanen sai ruusut nousemaan hänen poskillensa, joiden ympärillä kiharat liehuivat. Matkalla kouluun oli pieni mäen-törmä; siinä istahdin Susie'n taakse kelkkaani ja sittenkös mentiin aika kieroa, nauraen ja iloiten. Tänä talvena olimme varsin usein kelkkamäessä; vaikka poskemme kävivätkin tuli-punaisiksi ja nenämmekin sai saman värin ja varpaita paleli, niin oli ilo kuitenkin sanomattoman suuri. Äitinsä johdannon alla kutoi Susie minulle pienet lapaset, jotka lämmittivät sekä käsiä että sydäntä, ja joiden katseleminen oli oikea nautinto silmillenikin. Päätökseni kasvaa suureksi ja voimakkaaksi oli aina mielessäni; senpätähden pinosin minä puita ja kannoin vettä äidilleni. Suurella säästäväisyydellä sain viimein kokoon melkoisen summan rahaa, jolla ostin sokerista valmistetun sydämen, yhtä suuren kuin kumpaisetkin kämmeneni; sen toiselle kyljelle oli maalattu kaksi pientä kyyhkyläistä, joita sininen nauha yhdisti ja toiselle kyljelle kaksi punaista, saman nuolen lävistämää sydäntä.
Eipä mikään taideteos olisi Susie'lle tuottanut suurempaa, todellisempaa iloa, kuin tämä. Sillä kaunisti Susie nyt nukkikaappinsa, jossa sille annettiin paras paikka ja vaikkapa aivan vähäinen imeminen yhdestä kulmasta ilmoitti, että se maistui sangen makealta, voitti taiteellinen aisti kuitenkin vatsan halun ja sokerisydäntä säilytettiin ainoastaan ihanneltavaksi.
Susie'n äiti oli varsin hyvä ystävä minun äitini kanssa; ensin mainittu olikin uskollisin lammas isäni laumassa. Kaikki mikä koski pastoria ja hänen perhettänsä, oli hänelle varsin suuresta tärkeydestä. Äitini oli hänelle kertonut minun naimis-tuumani; ja ehkä he olivat sille sydämellisesti nauraneet, olivat he kuitenkin lisänneet, että kummempiakin oli nähty. Olihan Susie'nkin äiti oppinut tuntemaan miehensä jo hänen poikana ollessa; eihän löytynyt mitään tuiki mahdotointa tässä vaihtelevassa, epävakaisessa maailmassa, ja emmehän edeltäkäsin tiedä, mitä huominen päivä kantaa helmassansa.
Vanhemmat siskoni suosittelivat meidän pientä eidylliä, sillä Susie oli nyt heidän lemmikkinsä ja leikkinukkensa; tosin he väliin hymyilivät yksivakaisuudelle ja totuudelle, jolla me olimme toisihimme kiinitetyt. Ah, suloiset viattomuuden päivät, kallis lapsuutemme onnela, miksi te niin pian poistuitte!
Ja liian pianpa ne poistuivatkin. Pian katosi tämä suloinen aika, pian kuin kesälinnun viserrys, kuin liljain ja lemmenkukkain kauneus. Mutta minun pieni "lempikukkani" oli liian puhdas ja hyvä kukoistamaan tässä matalassa maailmassa.
Talvi kului ja kevät joutui jälleen; taas me poimimme sinikelloja ja orvokkia ja kävimme yhdessä koulua, kunnes kesä tuli kauniimmallensa.
Silloin alkoi kauhea tuli-rokko raivota seudulla ja minun pikku "Lempikukka"-parkanikin sairastui siihen.
Minä muistan vieläkin aivan selvään viimeisen illan, jonka vietimme tuolla suloisella niityllä, jossa me edellisenä suvena olimme mansikoita poimineet. Varsin iloisina, oikein vallattomina, riensimme sinne ja löysimme runsaasti marjoja. Puhellen ja naureskellen juoksimme leikkiä lyöden sinne tänne, kunnes Susie äkkiä valitti päätänsä kivistävän ja kaulaansa kipeäksi. Minä pyysin häntä istautumaan puron rannalle, jossa sitten haudoin hänen päätänsä vedellä ja vaadin häntä odottamaan paikallansa, sill'aikaa kuin minä poimin hänelle mansikoita. Mutta pianpa hän huusi minut luoksensa, itki ja vaikeroitsi ja pyysi vihdoin, että veisin hänet kotiin äitinsä luokse. Minäkin peljästyin ja kävin varsin surulliseksi; vihdoin en voinut pidättää itkuanikaan, ja kuu tulimme veräjälle itkimme kumpaisetkin. Kun Susie'n äiti tuli meitä vastaan, pidätti Susie hetkiseksi kyynelensä, kietoi pienet kätensä kaulani ympäri ja suuteli minua hellästi.
"Älä itke enään, Hazzy; tapaammehan toisemme vielä kerran", sanoi hän.
Äitinsä nosti hänet käsivarrellensa ja kantoi hänet sisään; sitten en enään nähnyt lapsuuteni morsianta tässä maailmassa. Emme enään tavanneet toisiamme siellä, missä lemmen-kukat kukkivat ja tuuli tuuditteli kullankeltaisia liljoja. Hänen sulo äänensä ei enään kajahdellut muiden koululasten joukosta; hän ei enään istunut suuressa kirkonpenkissä – — – en koskaan, en koskaan saanut enään nähdä tuota pientä, hentoa olentoa, kullankeltaisilla kähäröillä ja taivaan siintävillä silmillä!
Eipä paljoa puuttunut ett'ei pikku "Lempikukkani" viime-suutelo ollut minullekin jäähyväissuutelo maailmasta. Siitä hetkestä muistan ainoastaan epäselvästi, kuinka itkien palasin kotiini, kuinka ei ruoka sinä iltana maittanut ja kuinka kivistävällä päällä, kuumeen ahdistamana menin levolle.
Seuraavana päivänä sanoi koti-lääkärimme, että minussakin oli tuli-rokko, joka niin monta lasta jo oli tappanut.
Sekanaisena unennäkönä en muista nyt enään muuta kuin, että päätäni kovin kivisti, ja että kauhea, polttava jano vaivasi minua, ehk'en sen sammuttamiseksi saanut pisaratakaan kylmää vettä, niinkuin sen ajan oivallinen lääke-tiede määräsi. Utukuvan kaltaisina näin ihmisiä hyörivän vuoteeni ympäri, vuoroon valvoen luonani ja antaen pahan-makuista lääkettä juodakseni. Päivä vieri päivän perään; hitaasti kului aika; voimattomana lepäsin minä vielä vuoteellani, tuijoittaen noita liikkuvia varjoja, joita akkunoiden ulkopuolella seisovien puiden lehdet muodostivat vuoteeni vastapäätä olevalle seinälle.
Eräänä iltana, kun makasin liikkumattomana, puoleksi uneksien, vuoteellani, kuulin kirkon-kellojen kajahtavan kuusi kertaa. Värähtelevät äänet aaltoilivat hiljaisen avaruuden läpi juhlallisina ja harvaan. Ne ilmoittivat, että minun pieni kuusivuotias "Lempikukkani" oli muuttanut tuonne, jossa aikaa ei lasketa päivän ja yön mukaan, jossa yötä ei enään löydy.
Kun minä paranin kertoi äitini, että pikku Susie nyt oli taivaassa. Synkkä, kylmä väristys kävi läpi ruumiini ja ihmeekseni en saattanut itkeä.
Kun katsahdan takaisin tuohon aikaan, kun muistelen mimmoinen pikku sydämeni silloin oli, niin muistan, että sydämeni sisimmässä tunsin katkeran surun ja kaipauksen, ehkä ulkoa päin olinkin kuin ennen.
Eräänä päivänä kuulin sisarieni keskenänsä miettivän, josko todella olin paljon pitänyt Susie'sta ja arvelivat jos minä surin häntä nyt.
"Niin, lapset ovat kuin pikku-eläimet; ne unohtavat kaikki, mitä ne eivät näe", sanoi toinen.
Mutta minä en ollut unohtanut. Minä en voinut enään mennä niitylle, jossa olimme yhdessä mansikoita poimineet, enkä pähkinäpuun luo, josta olin Susie-vainajalle pähkinöitä puistellut; väliin, sekä työssä että leikissä, tunsin äkkiä, että olin kadottanut jotakin, joka ei enään palaisi.
Kun lapsi kasvaa vanhempien siskosten parissa, joutuu hän varsin sivulle, ja omien puuhainsa tähden unohtavat he, että lapsi löytyy heidän joukossa; sillä tavalla syntyy lapsessa ujous ja kykenemättömyys selittämään tunteensa, jotka usein saattavat olla sekä syvälliset että voimakkaat. Lapsi ei voi käyttää kieltä mielensä mukaan ja sen sanavarasto ei riitä sisällisien