Askeleilla kuulumattomilla ja keveänä kuin henki liikkui hän ja joutui aina joka paikkaan. Hänen kotinsa oli järjestyksen ja somuuden esikuvana: kaikki hänen eri-ikäiset ja eri-suuruiset lapsensa olivat hänen välittömän tarkastuksensa alla, ja kaikki nuot monenlaiset askareet, joita suuressa perheessä löytyy, toimitti hän keveästi; kaikki kävi kuin lumouksen kautta.
Äitilläni oli luotettava taika-keino hartaassa Jumalanpelvossansa. Hänellä oli pieni, oma huoneensa, jossa suuri perhe-raamattu aina oli pöydällä auki. Kun surut hänen mieltänsä masensivat ja lapset olivat uppiniskaiset, kun tauti uhkasi tahi elämän vyyhti kovin sotkeutui ja tuntui vaikealta, silloin vetäytyi äitini tähän hiljaiseen huoneesensa, jossa hän, polvillansa raamatun edessä, sai uutta voimaa ja virkeyttä tuolta näkymättömältä kädeltä, joka väärän oikoo ja tasoittaa epätasaisen.
"Rouva Henderson-parka, vielä yksi poika lisää!" päivittelivät kielittelijä-naiset sinä päivänä, kun minä synnyin. "Kuinka harmillista! vaimo parka! Onnea minä toki toivon hänelle!"
Mutta äitini painoi minua lämpimälle rinnallensa ja rukoili minulle Jumalan siunausta. Kaikki mitä Jumala hänelle antoi oli hänelle aarre.
"Ei tiedä", sanoi hän isälleni, "vaikka tästä pojasta tulisi hyvinkin oiva mies".
"Jumala häntä siunatkoon", sanoi isäni ja suuteli meitä kumpaakin; tämän tehtyä jatkoi hän saarnaansa jonka valmistamisen minun syntymiseni hetkeksi oli lakkauttanut, todistaen siinä, että Jumalan päätökset ja ihmisen vapaa tahto aina ovat sopusoinnussa keskenänsä. Tämä saarna oli, niinkuin minä sitte sain kuulla syvästi liikuttanut kuulijoita ja vaikuttanut sen, etteivät he enään hetkeäkään epäilleet tämän vaikean kysymyksen ratkaisemista.
Mitä minun tavarastooni, tähän maailmaan syntyessäni, tulee, oli se varsin vähäinen. Pari kellastunutta villa-riepua ja pari ryysyä, jätteitä vanhempien sisarieni valkoisista hameista, pidettiin jo kyllällisenä tällaiselle poikä-kakaralle.
Ensimmäinen lapsi kussakin perheessä on runo, se on jotakin varsin outoa; me notkistamme polviamme tuon nuoren muukalaisen edessä ja lahjoitamme hänelle "kultaa, pyhää savua ja myrhaa". Mutta kymmenes lapsi köyhässä perheessä on puhdasta proosaa ja saapi ainoastaan sen, mitä hän välttämättömästi tarvitsee. Kymmenennen kehdon ympärillä ei löydy mitään liiallisuutta, ei mitään joutavia koristeita eikä sitä liioin ihastellakaan.
Kasvaessani huomasin, että olin pieni, yksinäinen poika-parka tuossa suuressa kodissa, täynnä vanhempia siskoja, jotka jo ennen olivat elämän näyttelöllä ilmaantuneet ja siinä perehtyneet, ja joilla oli niin paljon omia toimia ja tuumia, ett'eivät he joutuneet minusta vähintäkään huolta pitämään.
Kaikki kävi kyllä hyvin, niin kauan kuin olin pieni. Minua hyväiltiin ja vakuutettiin, että olin kaunein kaikista äitini lapsista, joten jouduin siskojeni hemmitellyksi lemmikiksi. He kähäröitsivät hiukseni, neuloivat minulle kauniita vaatteita ja ottivat minut mukaansa, muille näyttääksensä; mutta kun kasvoin suuremmaksi, kun kultakutriseni kerittiin pois ja niiden sijaan kasvoi karkeat, suorat hiukset, kun minulle neulottiin housut ja nuttu veljieni vanhoista vaatteista, sanalla sanoen, kun astuin ulos lapsi-kamarista, itse kamppaillakseni elämän taistelossa, silloin muuttuivat olot. Ensimmäinen lapsuus oli nyt ohi, enkä vielä ollut miehen ikään päässyt; – jouduin poika-vuosiin ja sen taisteluihin.
Veljeni ja sisareni olivat tosin hyvin ystävälliset minulle, mutta ei heidän hemmittelynsä toki liiallisuuksiin mennyt, sillä, niinkuin jo mainitsin, oli kullakin omat askareensa toimitettavina. Vanhin veljeni oli ylioppilas ja hänen jälkeisensä valmistelihe ylioppilas-tutkintoon. Yksi vanhemmista sisaristani oli naitu; kaksi hänen likeisintä oli kauniita, iloisia tyttöjä, joiden ympärillä liehakoitsi suuri joukko keikareita, joiden kanssa sisariltani meni paljon aikaa. Minua lähin sisareni oli viittä vuotta vanhempi ja piti sentähden minut niin pienenä poika-nalikkana, ett'ei hän katsonut arvonsa mukaiseksi seurustella kanssani. – Kun joitakuita lörpötteleviä tyttöjä tuli hänen luoksensa seurustelemaan nukkeinsa ja nukki-kaappeinsa kanssa, olin aina heidän tiellänsä. – He nauroivat kömpelyydelleni, tekivät aivan suoraan pilkkaa nenästäni, tukastani ja silmistäni, tuolla naisellisella vapaudella, jota heikompi sukupuoli, voiton puolella ollessansa, mielellään käyttää. Tavallisesti vetäyin pois heidän seurastansa, sydämessäni turhaan raivoten vihasta liiallisien muistutuksiensa tähden. Väliin huudahdin harmistuneena: "minä en viitsi leikitellä teidän kanssanne", mutta sain silloin vastaukseksi: "kukapa sinua kaipaakaan, olemmekin jo kauan toivoneet että menisit tiehesi".
Minä olin rivakka poika, ja pääsinkin sentähden väliin vanhempien siskojeni suosioon, kun toimitin sellaisia askareita, jotka eivät heille sopineet. Minut lähettivät he ruokapuotiin, kun tuuli vinkui ja pakkanen paukkui, jolloin siskoni mieluummin viruivat lämpöisissä huoneissa. "Poika-nulikka kyllä saattaa sinne mennä, tehdä sitä tahi sitä, eli voipi hän odottaakin", oli siskojeni tavallinen tuomio.
Minun omia askareitani ja omia mielipiteitäni ei koskaan otettu lukuun. He vaativat, että aina olisin valmis jättämään omat työni ja oitis tottelisin puolta tusinaa käskeviä siskoja. "Juoksepas, Harry, kellarista noutamaan pari omenaa", huusi veljeni, juuri kun pieni linnani oli valmistumaisillaan. "Menepäs noutamaan kirja, joka unohtui vuoteelle kamariin"; – "Harry, viepäs tämä ullakkoon"; "Harry, mene aittaan ja tuo sitä tahi sitä"; näin kaikui alituisesti kaikkialta ja siten tulin aina estetyksi pikku-toimissani, niinkuin pytinkien, myllysulkujen ja siltojen rakentamisessa tahi kuormaa tehdessäni ja hevosta leikitellessäni.
Tuskinpa löytynee missään sellaista ihmistä, joka kärsivällisyydellä heittäytyisi tämmöisen komennon alle ja alituisesti antaisi, suuttumatta, häiritä itseään toimissansa, niinkuin minun, poika-paran, täytyi tehdä.
Sitä paitsi täytyi minun monesti kärsiä kauheita nöyryytyksiä ja olla tyytyväinen, ehkä usein katkerasti petyinkin. Kun nim. tuli vieraita ja koko perhe kokoontui ruokapöydän ympärille, kun leivoksia, kakkuja, hilloja ja muita herkku-ruokia asetettiin pöydälle, ja kun iloiset keskustelut saivat sydämeni sykkimään halusta saada ottaa osaa iloon ja kestitykseen, sain aina kuulla: "Harry ei tarvitse nyt ruokaa, hän saattaa odottaa siksi kuin muut ovat syöneet". "Ja sitte ei saada mitään", lisäsin minä hiljaa itsekseni. Vanhempana on minun kyllä monta kertaa täytynyt olla ilman sitä, mitä olen halunnut, mutta en muista kertaakaan sittemmin tunteneeni samoja katkeria tunteita, joita tunsin silloin, kun kuulin tuollaisen poiskäskemis-tuomion. Ja kun sisareni ihailija, Sam Richards, tuli luoksemme, kun vierashuone valaistiin ja kaikki oli niin puhdistettua ja piukeata, voi kuinka silloin halusin saada valvoa, kuullakseni hänen lystillisiä kertomuksiansa! Lymysin pimeimpään nurkkaan ja pistäyin siimekseen, toivoen olevani piilossa ja siten pääseväni perhe-poliisin valppaudesta, mutta turhat olivat kokeeni! "Äiti, eikö Harryn jo ole aika mennä levolle?" kysyi siskoni, joka toivoi saada olla yksin ihailijansa kanssa.
Kaikesta tästä huomaa, että, ehk'en kärsinyt mitään ruumiillista puutetta, olin kuitenkin, niinkuin jo sanoin, varsin yksinäinen ja muilta hyljätty. Tässä vilkkaassa ja iloisessa kodissa ei minulla ollut ainoatakaan, jonka kanssa olisin saattanut leikitellä.
"Luulenpa, että meidän täytyy panna Harry kouluun", lausui eräänä päivänä äiti isälleni, kun olin hänelle puhunut siitä ikävyydestä, jonka yksinäisyys minulle saattoi. "Poika parka on niin yksin täällä täysikasvuisten joukossa".
Minä menin siis kouluun, puhdas esiliina rinnoillani, rihveli-taulu kainalossa ja pieni koppa käsivarrella, jossa oli aamiaiseni. Punastuen ja vavisten läksin matkalle, sillä minä pelkäsin kovin noita suuria poikia, joilta pian voisin saada selkäsaunan; mutta onnetar oli varsin suotuisa jo heti ensi päivänä, sillä oitis kouluun tultuani tapasin lapsuuteni morsiamen Susie Morril'in.
Ah! miten soma tyttö hän oli! Kun hänet ensin huomasin seisoi hän koulusalin ovella. Hänen poskensa ja kaulansa olivat valkoiset kuin vaha, hänen silmänsä olivat heleän siniset, ja kun hän hymyili,