Olli hänen nähtyänsä tarttui syliksi Taavettia, ja puristi häntä voimansa takaa ja sanoi: "No, terve tulemastasi tänne, hyvä Taavetti. Saapas sinun viimeinkin taasen nähdä!"
"Hyyräätkö sinä minulle huonetta joksikin aikaa asuakseni?"
"Asu vaan talossani, missä parhain taidat?" vastasi Olli iloissaan.
Nyt jätti Olli aidan korjuun sikseen ja molemmat lähtivät astumaan taloa kohti.
Täällä oli jo ruoka pöydällä odottamassa ja nyt rupesivat langokset syömään. Siinä satoi Taavetille kysymyksiä pitkin syönti-aikaa ja Mari tuumiskeli, milloinkas Taavetti menee Pynnölässä käymään.
"Onko siellä Pynnölässä sitten vielä paikat paikoillaan?" kysyi Taavetti.
"Kyllä!" vastasi Mari, "Leena odottaa sinua kuin päivän nousua, kun olit luvannut takaisin matkoiltasi tulla. Kyllä hän olisi saanut rikkaampiakin jo aikoja sitten, vaan eipä se Leena muista taida huolia kuin sinusta."
"Mutta mitä sanoo Leenan isä?"
"Mitä siihen Leenan isällä sanomista on? Eikö jokainen saa ottaa ketä itse tahtoo?"
"Aivan niin se pitäis maailman sääntö olla", toisti Olli.
"Kyllähän niitä maailmassa sääntöjä paljokin on, vaikk'ei niitä aina noudateta", sanoi Taavetti.
Hauskoissa keskusteluissa kului ilta ja Taavetti sai hyvässä saunan lämpimässä virkistää itseänsä kylvyllä, joka olikin hänelle erittäin tarpeellinen pitkän jalkamatkan jälkeen.
Seuraavana aamuna lähti hän kylälle astuskelemaan ja kävi sisarensa Hannankin luona, joka asui yksinään kuin eräkäs ainakin. Siellä viipyi hän vähän aikaa niitä näitä vähän haastellen. Sitten käänsi hän tiensä Pynnölään.
"Hyvää päivää!" sanoi hän, astuttuaan Pynnölän kamarin ovesta sisälle.
"Päivää, päivää! Mitä kuuluu?" kysyi isäntä.
"Eipä tuon kummempaa, entistä enempää, muuta, kuin että kävin laittamassa itseni satulamaakarin sälliksi."
"Vai niin! No, pankaa tupakkia piippuun!"
"Kiitoksia! Ei vielä ole ruvettu savustamaan. Kyllä siihen vielä kerkiää!"
"Leena, tuleppas tänne!" sanoi isäntä kamarin ovelta. "No, minne se nyt on mennyt?—Odottakaas, minä menen hakemaan."
Vähän ajan takaa tuli hän Leenan kanssa sisään porstuanpuoleisesta ovesta.
"Ai, Taavetti!" kiljaisi Leena. "Tulithan sinä!"
Taavetti seisoi hämillään eikä osannut puhua juuri mitään isoon aikaan.
Isäntä katkaisi viimein äänettömyyden ja sanoi: "Kyllä se on paras, että teistä tehdään pari! Enkä minä olekaan sitä vastaan. Mistäpä kunnollisempaa miestä Leenalleni hakisin?"
"Tämä on odottamatonta minulle!" tuumi Taavetti, sulkien syliinsä isännän. Te olette kunnon vanhus!"
"Minä tiedän sen, että sinä pidät minun kunnollisena miehenä, sempä tähden pidän minäkin sinua, enkä sentähden ainoasti, vaan siitäkin syystä että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla työlläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa isäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä siihen nostanut!" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.
Taavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi vakaana ja sanoi: "Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan täyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä nähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi."
"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!" sanoi isäntä.
"Nyt saan sanoa", virkkoi Taavetti, "etten ikänäni olisi vävyksenne tullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla siunausta!"
"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos kävelemään, nuoret!" tuumi isäntä.
Silloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen rantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.
"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!"
"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?"
"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?"
"Jos ei yhtään olisi ikävä ollut, niin tottahan siellä olisin pysynyt!"
"Jos olisit siellä pysynyt, niin ei minua olisi kauvan ollutkaan!"
Nyt he istahtivat raidan juurelle ja Taavetti käski Leenan kertomaan hänelle tapahtumista poissa olonsa aikana.
"Ensin kun lähdit ulos portistamme", kertoi Leena, "itkin navetan nurkassa kauvan aikaa. Vihdoin kuin olin kyllikseni itkenyt, menin kamariin ja haudoin silmiäni kylmällä vedellä, ettei isäni huomaisi minun itkeneeni. Niin kului se päivä ja kului toinen ja minä rupesin luottamaan siihen, että sinä kyllä vielä tulet takaisin. Isältäni ei se mitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin. Hän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan kuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika, vaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt?' Isäni oli sisar Elsallekin kertonut että Leena se suree sulhoansa. Eräänä päivänä tulikin Elsa meille ja haastatti minua ja kyseli ja kun hänelle kerroin mitä minä mielessäni kuvittelin, arveli Elsakin, että parasta oli niin tehdä kuin ajattelin. Talven kuluessa kävi kosijoita, niitä kävi useampiakin, vaan minä aina sanoin, en mitään kaipaavani ja ennemmin jääväni vanhaksi piiaksi. Töyryn Heikki oli ainoa, joka piikitteli ja sanoi: "Sitäkö kerjäläistä, maankulkuria odotat?"
"Sanoiko Töyryn Heikki minua kerjäläiseksi?"
"Älä nyt suinkaan Taavetti hyvä, häneen suutu, vaikka hän niin sanoikin!"
"Sanokoon melkeinsä, vaan en suinkaan häneltä ole mitään kerjännyt!"
Nyt taas jatkettiin hiukkasen kulkua ja käännyttiin taloon. Siellä syötiin, juotiin kahvia ja sen perästä suoriutui Taavetti menemään Sampiahoon.
Siellä odotettiin uteliaisuudella mitä Taavetti toimisi kylässä. Kun hän nyt tuli takaisin, rupesivat Mari ja Olli kyselemään, kävikö Taavetti Pynnölässä?
"Kävinhän minä jo Hannankin luona! Se tyttö raukka siellä asuu yksinään; mahtanee hänellä olla oikein ikävä?"
"Hannastako sitä huolta pidetäänkin, eikö Leenasta?" kysyi Mari.
"Tottahan minä nyt sisarestani suuremman huolen pidän, kuin vieraasta ihmisestä!"
"Minä luulen että sinä olet oppinut siellä kaupungissa valehtelemaan!" sanoi Mari.
"Ehkä vähän sitäkin!"
"Arvasinhan minä sen!"
"No, mikä siitä nyt sitten tulee?"
"Jos totta puhut, niin tulee häät", tuumi Mari naurahdellen.
"Ja mikä häiden perästä?"
"Pynnölän vävy, jonka nimi on Taavetti!"
"Entäs vävyn perästä?"
"Tietysti Pynnölän isäntä, mikäs tuosta muuta on tulla?"
"Mitäs sinä, Olli, sanot, kun Mari aina vaan puhuu!"
"Minä myötään aina, kun kuulen totta puhuttavan!"
"Oletkos sinä, Olli, kuullut koskaan vasikan nahkoja saatavan?"
"Olenhan minä kuullut niitä viime talven ajallakin useampia saadun, muun muassa Töyryn pohatta Heikinkin!"
"Etkös sinä luule vasikan nahkoja kesällä saatavankaan?"
"En,