– Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, – kun ihmisellä on niin paha maine.
Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.
– Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.
Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:
– Tyttäreni ei mene naimisiin.
– Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta hänellä on kova halu päästä naimisiin.
– Mistä sen tiedätte?
– Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten sielujen salaisuudet.
– Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. – Minä myönnän olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta tuosta huonekalusta.
– Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu – ja sitä minä en tietänyt – niin minä halusin saada sen itselleni ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: Omistanut Napoleon I:lle Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion, ja sen yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: "Sinulle, Marie." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna Josephinea varten – siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.
Professori huokasi:
– Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!
Arsène Lupin sanoi nauraen:
– Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte yksinänne saanut pitää numeron 514 – sarja 23.
– Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.
– Tästäkö kaikesta?
– Tuo ryöstö…
– Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.
– Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!
– Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.
– Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.
– Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan, olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.
Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:
– On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut teidän ehdotuksiinne.
– Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun naisystäväni otti tämän asian huolekseen.
– Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti herra Detinan.
– Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse…
Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.
– Se on hän, sanoi Lupin, – oletteko niin hyvä, herra Detinan ja avaatte…
Asianajaja riensi avaamaan.
Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen, kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.
Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten neiti Gerboisille:
– Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin onnettomaksi.
– Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä raukkaani olisi ollut.
– Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää tilaisuutta hyväksenne – se on verraton – puhuakseni hänelle serkustanne.
– Serkustani… mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä…
– Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.
Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.
Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.
– Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky! Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin, olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.
Hän meni ikkunaa kohden.
– Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää… ei enää ketään… ei häntä, eikä muita… Perhana! Tilanne taitaa käydä vakavaksi… En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!
Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.
– Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan? Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi, vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.
Ja hän jatkoi miettiväisenä:
– Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei, luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni… miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa vaihtokauppa… Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen poistuessaan.
Ovikello soi.
Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:
– Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten…
Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.
Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja ei liikahtanutkaan.
Hätäilemättä