– Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, – minkä osoitteen hän antoi?
– Ei mitään… Boulevard Malesherbes… Messinan puistokatu… kaksinkertaiset juomarahat… Siinä kaikki.
Mutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt ensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.
– Concorde-torin asemalle.
Professori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi auton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa, sitten puistokatu Villiers, kolmas auto.
– 25 Clapeyron-katu.
Numeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi Batignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi ensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.
– Täällähän asuu herra Detinan?
– Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.
– Aivan oikein.
– Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
Kun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme, ja hän sanoi heti:
– Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?
– Ei vielä.
Herra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin ei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:
– Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:
– Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias tietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa, jos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi viikkoa kovasti vartioitu… Minua pidetään silmällä.
– Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni olevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.
– Mutta siis…
– Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, – eikä minua tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella hänen määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut hänen määräyksiään, olen nostanut rahat hänen määräämällään hetkellä, ja minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin hän on käskenyt. Kun olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.
Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:
– Tuohan hän tyttäreni, tuohan?
– Toivottavasti.
– Mutta… oletteko te hänet nähnyt?
– Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua ilmoittamaan siitä parilla rivillä l'Echo de Francessa. Mutta minä olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä suostuin kaikkeen.
Herra Gerbois huokasi:
– Voi, miten tämä kaikki päättyy?
Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin herra Gerbois jäi kuuntelemaan… Eikö ovikelloa soitettu?
Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi melkein ahdistavaa tunnetta.
Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:
– Me emme näe häntä… Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.
Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä setelien päälle:
– Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.
Ovi aukeni.
– Puolet riittää, herra Gerbois.
Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.
– Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan hansikkaita käsistään asianajajalle:
– Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne, jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule unohtamaan.
Herra Detinan sopersi:
– Mutta tehän ette soittanut… minä en kuullut oven…
– Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.
– Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.
– Hyvä Jumala, sanoi Lupin, – kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa, odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.
Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee kiitoksia:
– Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun… Mutta, se oli niin sallittu.
Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:
– Hyvä on! Miljoona on tuossa… Me emme kuluta aikaa hukkaan.
Sallittehan?
– Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, – neiti Gerbois ei ole vielä täällä.
– Entä sitten?
– Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?
– Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois. Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut tekemään tekoja, jotka ovat hiukan… erikoisia, niin epäillään minun sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen! Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.
– Niinkö luulette?
Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.
– Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan Ganimardia… Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha veikko!
– Onko se mahdollista! huudahti professori. – Minä vannon kuitenkin…
– Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume… ja Dienzy! Kaikki minun hyvät ystäväni.
Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara uhkaisi häntä.
Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.
Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi