Tämän esitelmän osan aikana oli viuhka ollut vilkkaassa liikkeessä. Se pysähtyi nyt ja vaimon ääni muuttui matalammaksi.
"Olet väsyksissä", hän sanoi.
"En, äiti, mutta minä kuuntelin uutta Israelin ylistyslaulua."
Äiti ei unhottanut tarkoitustansa eikä ollut kuulevinaan pojan imartelua.
"Olen niin kirkkaassa valossa kuin mahdollista esittänyt sinulle suuret miehemme, patriarkat, lainsäätäjät, sotilaat, runoilijat ja profeetat. Katselkaamme nyt, mitä Roomalla on mainiota. Aseta Mooseen rinnalle Caesar, Davidin rinnalle Tarkvinius, vertaa Sullaa Makkabeihin, paraimpia konsuleja meidän tuomareihimme, Augustusta Salomoon, niin siihenpä kaikki vertailu loppuukin. Mutta entä meidän profeetat sitte, jaloimmat kaikista jaloista miehistä!"
Hän hymyili halveksivasti.
"Maltahan vielä. Ajattelin tietäjää, joka varoitti Cajus Juliusta maaliskuun 15 päivästä, ja kuvittelin, mitenkä se viisas mies kanan sisuksista etsiskeli onnettomuuden merkkejä, joita hänen hallitsijansa kokonaan ylenkatsoi. Käännä siitä taulusta katseesi Eliaasen, joka istuu mäellä Samariaan vievän tien varrella, ympärillänsä päämiesten ja heidän soturiensa höyryävät ruumiit, ja varoitti Ahabin poikaa Jumalan vihasta. Viimeksi, poikani, kuinka voimme verrata Jupiteria ja Jehovaa, ell'ei sellainen vertaaminen ole vallan jumalaton teko, mitenkä heitä voimme muuten verrata kuin sen mukaan, mitä heidän palvelijansa ovat tehneet heidän nimessään? Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani…"
Viime sanat äiti lausui hitaasti ja vapisevalla äänellä.
"Ja mitä sinun tulevaisuuteesi koskee, poikani, niin palvele Herraa, Israelin Jumalaa, äläkä Roomaa! Abrahamin pojalla on vain yksi kunnia: vaeltaminen Herran tiellä, ja sillä voidaan saavuttaa paljo kunniaa."
"Pitääkö minun sitte ruveta sotilaaksi?" kysyi Judah.
"Miksikä ei? Eikö Moosesta sanottu Jumalan sotamieheksi?"
Taaskin kesti äänettömyyttä kauan huoneessa.
"Minun suostumukseni saat", sanoi äiti viimein, "jos vain palveletHerraa etkä keisaria."
Judah tyytyi siihen ehtoon ja vaipui sitte vähitellen uneen. Äiti nousi, työnsi tyynyn hänen päänsä alle, levitti ison huivin hänen päällensä, suuteli häntä hellästi ja poistui huoneesta.
VI LUKU
Onnettomuus
Hyvän ihmisen, samoinkuin kehnonkin, täytyy kuolla; mutta uskontomme opetuksen mukaan me sanomme: "Ei se mitään tee, hän avaa silmänsä taivaassa". Se on jotenkin samallaista kuin elämässä herääminen terveellisestä unesta onnellisen päivän kokemuksiin.
Judahin herätessä oli aurinko jo ylennyt kauas vuorista. Kyyhkyset lentelivät joukottain ja täyttivät ilmaa valkoisten siipiensä välkkeellä. Kaakon puolella kiilsivät temppelin kullatut harjat sinistä aamutaivasta vasten. Mutta niitä tuttuja esineitä hän katsahti vain pikimmältään. Sohvan reunalla, hänen vieressään, istui tuskin vielä viisitoista vuotinen tyttö, hiljaa näppäillen sylissään olevan kitaran kieliä. Judah kääntyi vuoteellaan ja kuunteli mielihyvällä kaunista ääntä.
Laulun loputtua tyttö siirsi soiton pois ja odotteli, kädet ristissä sylissään, että Judah puhuttelisi häntä. Koska lukijan on välttämätöntä saada tarkempi selko perheestä, johon olemme hänet saattaneet, ryhdymme tässä sitä paremmin kuvaamaan.
Herodeen kuollessa jäi monta henkilöä, jotka olivat hänen suosionsa avulla rikastuneet ja päässeet ylhäisiin valtionvirkoihin. Jos jollakulla jonkin sukukunnan, varsinkin Judan suvun perillisellä, oli sellainen rikkaus, katsottiin sitä onnellista Jerusalemin ruhtinaaksi. Se arvo tuotti hänelle hänen köyhempien maanmiestensä kunnioituksen ja vielä suuremmassa määrässä pakanain, joiden kanssa hän joutui asioimisiin tai muihin tekemisiin. Näistä rikkaista ei kukaan ollut yksityisessä eikä julkisessa elämässä saavuttanut suurempaa arvoa kuin Judahin isä. Unhottamatta kansallisuuttansa oli hän pysynyt kuninkaalle uskollisena ja osoittanut sitä sekä kotona että ulkomailla. Moni tärkeä luottamustoimi oli vienyt häntä Roomaan, jossa hänen käytöksensä ja esiintymisensä olivat herättäneet keisari Augustuksen huomiota niin, että keisari ilmeisesti koetti saada häntä ystäväkseen. Hänen kotonaan oli siis monta lahjaa, jotka olisivat voineet tehdä kuninkaatkin kateellisiksi, – purppurapukuja, elefantinluisia tuoleja, kultaisia juoma-astioita —, jotka olivat sitäkin arvokkaampia kun keisari itse oli ne lahjoittanut. Sellaisen miehen täytyi olla rikas, mutta Hurin rikkaus ei johtunut yksinomaan kuninkaan anteliaisuudesta. Hänestä oli mikä laki hyvänsä tervetullut, kun se vain velvoitti häntä toimeliaisuuteen, ja huolimatta kokonaan kiintyä yhteen toimialaan hän puuhasi useammilla. Paljo paimenia, jotka kaitsivat laumojansa tasangoilla ja kukkuloilla kaukanakin, vanhalla Libanonilla saakka, sanoivat häntä herraksensa; hän perusti kauppaliikkeitä sekä meri- että maakaupunkeihin; hänen laivansa toivat hopeaa Espanjasta, jonka kaivokset olivat rikkaimmat silloin tunnetuista, ja hänen karavaninsa palasivat kahdesti vuoteen etäisestä idästä, tuoden kantamuksensa silkkiä ja maustimia. Hän noudatti tarkkaan juutalaista lakia ja kansansa tapoja, oli hyvin tutustunut pyhiin kirjoihin ja kävi säännöllisesti temppelissä ja synagogassa; lainoppineita, varsinkin Hilleliä, hän kunnioitti melkein jumaloiden. Muuten hän ei suinkaan ollut ahdasmielinen. Hänen vierasvarainen talonsa oli aina avoinna vieraille, olivatpa ne mistä kansakunnasta hyvänsä; fariseukset syyttivät hänen monesti kutsuneen pöytäänsä samarialaisiakin. Jos hän olisi ollut pakana ja elänyt Herodes Attikuksen aikana, olisi hän voinut esiintyä hänen kilpaveljenään. Hän hukkui voimakkaimmassa miehuudessaan noin kymmenen vuotta ennen tätä kertomuksemme aikaa eräällä merimatkalla, koko Judean suruksi ja kaipaukseksi. Olemme jo tutustuneet kahteen perheen jäseneen, hänen leskeensä ja poikaansa, ja nyt viimeksi talon ainoaan tyttäreen, joka äsken lauloi veljensä vuoteen vieressä.
Yht'aikaa katsellessa sisaruksia ei voinut olla huomaamatta, miten toistensa kaltaiset he olivat. Tirzalla oli myöskin veljen säännölliset piirteet ja sama juutalainen tyyppi, mutta sitä hänessä kirkasti lapsellinen viattomuus, joka näkyi koko hänen olennostaan. Kodin teeskentelemätön vapaus ja luottavainen rakkaus riittivät puolustamaan hänen vapaata pukuansa. Yllä oli hänellä villamekko, joka oli kiinni oikealla olkapäällä ja verhosi rinnan ja selän, mutta jätti käsivarret kokonaan paljaiksi. Vyö hänen vyötäsillään osoitti, mistä hame alkoi. Päässä oli hänellä silkkimyssy, värjätty Tyron purppuralla; sen yllä oli runsaasti koruommeltu huivi samasta kankaasta, valuva alas ohuina laskoksina, niin että se jätti pään muodon näkyviin, sitä suurentamatta. Sormissa ja korvissa oli kultarenkaita sekä käsivarsissa ja nilkoissa helmillä ja vitjoilla koristettuja kultanauhoja. Silmien kulmat ja sormien päät olivat värjätyt henna värillä. Tukka ulottui kahtena pitkänä palmikkona alas pitkin selkää, ja irtonainen kutri lepäsi kummallakin