Huoneen sisustus tuli nyt näkyviin. Seinät olivat sivellyt kipsillä, katto moneen osaan jaettu paksuilla tammihirsillä, jotka olivat ruskeat vuotovedestä ja vanhuudesta; lattia oli tehty pienistä, kivikovista, sinisen ja valkoisen ruudukkaista tiileistä; tuolien jalat olivat leijonanjalkain muotoiset; sohva oli vähän korkeampi lattiaa ja päällystetty sinisellä kankaalla, vaikka suurinta osaa nyt peitti iso, juovikas huivi. Lyhyesti sanoen: huone oli tavallinen hebrealainen makuukammari.
Amrah työnsi tuolin Judahin vuoteen viereen, laski sille tarjottimen ja rupesi polvillaan palvelemaan häntä. Kasvoista päättäen hän oli viisikymmen-vuotias; iho oli tumma, silmät mustat. Nyt hänen muodostaan loisti melkein äidillistä hellyyttä. Valkoinen vaate oli kierretty päähän käärelakiksi, mutta korvanlehdet olivat paljaina, ja niistä näkyivät hänen orjuutensa merkkeinä nahkanauhalla lävistetyt reiät. Hän oli syntyään Egyptistä; viidenkymmenen vuoden ikä ei hänelle tuottanut vapautta, jota hän ei ikävöinytkään, hän kun rakasti nuorukaista kuin omaa lastansa. Hän oli hoidellut nuorukaista ihan hennosta lapsuudesta asti eikä voinut tottua olemaan palvelematta häntä. Eukon rakastavasta sydämmestä hän yhä vielä oli lapsi ja sinä ainiaan pysyikin.
Ainoastaan kerran koko syöntiaikanaan nuorukainen häntä puhutteli, kysyen:
"Muistatko, Amrah, Messala-nimistä poikaa, joka ennen muinoin oleskeli usein koko päivät minun luonani?"
"Kyllä muistan hänet."
"Muutamia vuosia sitte hän matkusti Roomaan ja on nyt palannut. Kävin tänään häntä tervehtimässä."
Inhon tunne värähdytti nuorukaista.
"Hetihän minä näin, että jotakin on tapahtunut", sanoi eukko hyvin osaaottavasti. "Minä en koskaan sietänyt sitä Messalaa. Kerro minulle kaikki."
Mutta Judah vaipui ajatuksiinsa ja vastasi eukon yhä uudistettuihin kysymyksiin ainoastaan:
"Hän on paljon muuttunut, enkä minä enää huoli olla tekemisissä hänen kanssansa."
Kun Amrah vei pois tarjottimen, nousi Judah ja läksi katolle.
Arvattavasti lukija tietää, miten ja mitä varten kattoa käytetään itämailla. Ilmanlaatu on kaikkialla tapoihin nähden lainsäätävä voima. Syriassa kesäpäivän kuumuus karkoittaa kaikki, jotka tahtovat nauttia viileyttä ja lepoa, varjoisiin sisähuoneihin; mutta heti kun vuorista syntyy pitkät varjot ja aurinko rientää laskeutumaan, astuu itämaalainen ulos ja nousee talonsa tasaiselle katolle. Siten on katosta tullut vakinainen yhtymäpaikka, tullut leikkikenttä, makuukammari, perheen kokoushuone, soitto- ja tanssi-, keskustelu, uinailu- ja rukouspaikka.
Samasta syystä kuin pohjoiset kansat kustannuksia säästämättä somistivat huoneittensa sisustusta, tottuivat itämaalaiset kaunistamaan talonsa kattoja. Mooseen laissa säädetty rintanoja tuli savenvalajan mestarilaitteeksi; siitä kohosi sittemmin torneja, sekä yksinkertaisia että rikasmuotoisia; vielä myöhemmin alkoivat kuninkaat rakentaa katoillensa kesämajoja marmorista ja kullasta. Tämä ylellisyys oli kehittynyt korkeimmilleen silloin, kun sai aikaan katoille Babylonin komeat puutarhat.
Nuorukainen, jota nyt seuraamme, astui hitaasti pitkin kattoa tornia kohti, joka kohosi kartanon luoteisnurkasta. Jos hän olisi ollut vieras, niin hänen huomionsa olisi varmaankin kiintynyt sen rakenteesen, sen verran kuin siitä hämyssä näki – himmeään, matalaan, ristikkoseinäiseen, ja pylvästen tukemaan kupukattoon. Nostaen puoleksi alas laskettua esirippua päänsä ylitse astui hän sisään. Siellä oli muuten pimeä, vaan tähtitaivaan loiste kuitenkin pääsi leviämään sisälle jokaisessa neljässä sivussa olevasta aukosta. Yhden aukon edessä sohvalla makasi nojallaan tyynyä vasten vaimo, jonka vartalon muoto näkyi epäselvästi kuohakan valkoisen puvun alta. Kuullessaan hänen askeleensa vaimo laski viuhkansa painumaan alas käteensä, joka tähtien heikossakin valossa välähteli timanteista. Hän nousi istualleen ja virkahti:
"Judah, poikani!"
"Niin, minä se olen, äiti!" vastasi Judah ja astui kiireemmästi hänen luoksensa.
Hän laskeutui polvilleen äitinsä eteen. Äiti sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämmellisesti.
IV LUKU
Äiti ja poika
Äiti asettui jälleen sohvalle mukavasti nojalleen; poika kävi istumaan hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen syliinsä. Katsoessaan ulos seinän aukosta voivat he nähdä koko jonon alempia kattoja, tummansinisen vuorenseinän etäällä lännessä ja taivaan, jonka laki loisti miljoonista tähdistä. Kaupunki oli äänetön. Ainoastaan tuulen humina kuului.
"Amrah kertoi sinulle tapahtuneen jotakin ikävää", sanoi äiti, silittäen poikansa poskea. "Kun Judahini oli lapsi, silloin pikku seikatkin saivat tehdä hänet levottomaksi. Mutta nyt, kun olet tullut jo mieheksi, sinun ei pidä unhottaa", – äidin äänen sointu oli hyvin hellä ja pehmoinen – "että sinusta kerran pitää tulla minun sankarini."
Hän puhui kieltä, joka oli melkein ihan tuntematon tässä maassa ja jota täysin puhtaana käyttivät ainoastaan ani harvat vanhat ja rikkaat perheet, näyttääkseen sitä jyrkemmin eroavaisuuttansa pakanakansoista. Se oli samaa kieltä, jolla Rakel lauloi Benjaminille.
Äidin sanat näyttivät tekevän pojan uudestaan miettiväiseksi. Hetkisen kuluttua Judah otti äitiään kädestä, joka juuri löyhytteli hänelle viileyttä, ja sanoi:
"Tänään, äiti, juohtui mieleeni paljo, jota en ole tullut ennen ajatelleeksi. Sano minulle ensinnä, mikä minusta pitää tuleman."
"Johan sinulle äsken sanoin, että sinusta pitää tulla minun sankarini."
Vaikka Judah ei nähnyt äitinsä kasvoja, käsitti hän sentään hänen laskevan leikkiä. Hän muuttui vielä miettiväisemmäksi.
"Sinä olet niin hyvä, niin suloinen, äiti! Ei minua kukaan rakasta koskaan niin kuin sinä!"
Hän suuteli moneen kertaan äitinsä käsiä ja puhui sitte:
"Kyllä ymmärrän, miksi et huoli vastata kysymykseeni. Tähän asti on elämäni ollut sinun omasi. Miten lempeä, miten hyvä on sinun johdatuksesi ollut! Jospa sitä ainiaan kestäisi! Mutta eihän se ole mahdollista. Jehovan tahto on, että minusta kerran tulee itsenäinen mies. Eron päivä joskus tulee, ja se on sinulle pelottava päivä. Olkaamme siis väkevät ja rohkeat. Tahdon tulla sinun sankariksesi, mutta sinun pitää auttaa minua tulemaan siksi. Tiedäthän lain: jokaisen Israelin pojan pitää valita itselleen joku elämäntoimi. Minä en ole mikään poikkeus, ja nyt minä kysyn sinulta, rupeanko paimeneksi, maanviljelijäksi, mylläriksi? Vaiko lakimieheksi, papiksi? Neuvo minua, rakas, hyvä äiti!"
"Gamaliel piti luennon tänään", sanoi äiti miettiväisesti.
"Jos niin oli, niin minua ei ollut kuulijain joukossa."
"Sitte olet kaiketi ollut Simeonin luona. Hänellä sanotaan olevan perintönä sukunsa hyvä pää."
"Ei, en ollut hänenkään luonansa. Olen ollut torilla enkä temppelissä.Kävin tervehtimässä nuorta Messalaa."
Äänen omituinen värähdys herätti äidin huomiota. Aavistus kiihdytti hänen sydämensä lyöntiä; viuhka pysähtyi työstään.
"Messalaako!" sanoi hän. "Millä hän voi tehdä sinut niin levottomaksi?"
"Hän on hyvin muuttunut."
"Tarkoitat, että hän palasi kotiinsa täydellisenä roomalaisena."
"Niin juuri."
"Roomalaisena!" jatkoi äiti puoleksi itsekseen. "Koko maailma käsittää sen sanan samaksi kuin hallitsija. Kuinka kauan hän on ollut poissa?"
"Viisi vuotta."
Äiti kohotti päätänsä ja katsoi ulos yöhön.
"Roomalaisten pöyhkeily on tosin