Kuninkaita.
Ja teistä kuningas.
Ja Cawdor-thani myöskin, eikö niin?
Niin aivan sanat kuuluivat. – Ken tuossa?
Kuningas onnellisen tiedon saanut
On voitoistas, Macbeth; ja kuullen, kuinka
Kapinan liekiss' alttiiks panit henkes,
Hänessä ihmetys ja kehu kilvan
Sinusta kiistää. Tuosta vaienneena,
Ja päivätyötäs silmäten, hän huomaa
Sun pöyhkäin norjalaisten riviss' aivan
Kamoksumatta surman hirmukuvaa,
Jonk' itse loit. Kuin rakeet taajaan seuras
Sanoma sanomaa, jokainen tuoden
Sun ylistystäs kruunun puoltajana
Ja hänen eteensä sen kaatain.
ANGUS. Meillä
Kuningas sulle laittaa kiitoksensa;
Eteensä sua saattamaan vaan käskee,
Ei sua palkitsemaan.
Ja vielä korkeamman arvon merkiks
Sua käskee tervehtiä Cawdor-thaniks.
Siis, terve, jalo thani! Se sun arvos.
Haa! Puhuvatko perkeleetkin totta?
Viel' elää Cawdor; miksi lainapukuun
Puette mun?
Hänestä hylky elää;
Mut raskas tuomio painaa hänen päätään,
Jok' on jo surman oma. Norjan kanssa
Pitikö yhtä hän, vai salaa auttoi
Kapinamiestä, vaiko molempiin
Hän maansa turmaks yhtyi, sit' en tiedä;
Maanpetos selvä vaan ja tunnustettu
Kukisti hänet.
Glamis ja Cawdor-thani!
Vaan suurin puuttuu. —
Kiitos vaivastanne!
No, ettekö nyt usko lapsistanne
Tulevan kuninkaita, kun ne, jotka
Tekivät minut Cawdor-thaniksi.
Moist' ennustivat?
Luottakaa vaan siihen,
Niin halu teissä pian kruunuun syttyy,
Ohitse Cawdor-arvon. Kummallista!
Useinpa, meitä tuhoon vietelläkseen,
Puhuvat hornan henget meille totta;
Rehellisiä pikku-seikoiss' ovat,
Pettääkseen suuremmissa. – Serkut, kuulkaas!
Kaks tosi ennustusta! Oiva johto
Komeaan kuninkuuden näytelmään! —
Tuhansin kiitoksia, hyvät herrat! —
Se olla voi, ei hyväkään: – jos paha,
Miks onnen esimaun mulle soi se,
Aloittain totuudella? Cawdor olen.
Jos hyvä, miks siis valtaa mieltän' aatos,
Min hirmukuva nostaa hiukset pystyyn
Ja, vastoin luonnon tapaa, kylkiluihin
Sydäntän' jäykkää lyöttää? Tosi kauhu
On mielen hirmuluomain suhteen tyhjää.
Ja pelkkä murhan kuvitus jo jäytää
Olentoani niin, ett' elon kaiken
Tukeuttaa houre tuo, ja mitään muuta
Ei ole, pait se, mikä viel' ei ole.5
Kas kuink' on kumppanimme haltioissaan!
Jos sallimus mun kuninkaaksi tahtoo,
Se kruunatkoon mun myös; en itse liiku.
Uus arvo ompi niinkuin vieras puku;
Sopivaks vasta tottumus sen tekee.
No, tulkohon jos mitä! Kuluu hetki,
Vaikk' olis myrskyinenkin päivän retki.
Me teitä odotamme, jalo Macbeth.
Oi, anteeks! Unhotettuj' asioita
Ajuni raskas hautoo. Hyvät herrat,
Vaivanne kirjass' on, jot' aamuin illoin
Selaillen luen. – Nyt kuninkahan luokse! —
Tapausta mieti, ja kun aika kypsyy
Ja muuten tilaisuutt' on, haastelkaamme
Siit' avomielin sitten.
Mielist' aivan.
Mut siksi vaiti! – Tulkaa, ystävät!
Neljäs kohtaus.
Fores. Huone kuninkaan linnassa.
Donalbain, Lenox ja seuralaisia tulee.)
No, joko mestattu on Cawdor? Eikö
Palanneet ole toimittajat vielä?
Ei, herrani; mut puhuttelin miestä,
Jok' oli nähnyt hänen kuolevan.
Hän kertoi, että petoksensa suoraan
Hän tunnusti, teilt' armost' anteeks anoi
Ja syvää katumusta osoitti.
Niin kaunista ei mikään elämässään
Kuin elämästä lähtönsä: hän kuoli,
Kuin olis kuolemaa hän harjoitellut,
Pois heittäin kallehimman kalleutensa
Kuin kalun joutavan.
Ei mikään taito
Voi mielentilaa kasvoist' arvata.
Ylimys oli hän, ja häneen luotin
Ma ehdottomasti.
Oi