DUNCAN, Skotlannin kuningas.
MALCOLM, | hänen poikansa.
DONALBAIN, |
MACBETH, | hänen sotaväkensä päälliköt.
BANQUO, |
MACDUFF, |
LENOX, |
ROSSE, |
MENTETH | Skotlannin ylimyksiä.
ANGUS, |
CATHNESS, |
FLEANCE, Banquon poika.
SIWARD, Northumberlandin kreivi, englantilaisen sotajoukon päällikkö.
Nuori SIWARD, hänen poikansa.
SEYTON, Macbethin adjutantti.
Macduffin poika.
Englantilainen lääkäri.
Skotlantilainen lääkäri.
Sotamies.
Portinvartija.
Vanhus.
Lady MACBETH.
Lady MACDUFF.
Lady Macbethin kamarirouva.
HEKATE ja kolme noitaa.
Lordeja, sotaherroja, sotamiehiä, murhamiehiä, seuralaisia ja lähettiläitä. Banquon haamu ja muita näkyjä.
Neljännen näytöksen loppupuoli tapahtuu Englannissa, kaikki muut tapaukset Skotlannissa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Kons' yhdymme taas; mi merkki sen,
Rajuilmako, leimaus, ukkonen?
Häly taistelun kun laannut on
Ja voiton tuo tai tappion.
Siis ennen laskemist' auringon.
Ja paikka mikä?
Nummen rinne.
Macbethkin silloin saapuu sinne.
Tulen, harmio.1
Konna huutaa.
Heti, heti!
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;
Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.
Toinen kohtaus.
Leiri Foresin lähellä.
Lenox ja seuralaisia tulee. Soturi verissään kohtaa heidät.)
Ken tuossa verissään? On näkö hällä,
Kuin kapinasta uuden uutukaista
Hän tietäisi.
Se sama mies on, joka
Soturin oivan, karskin lailla iski
Mun kahleist' irti. – Terve, urho veikko!
Nyt kuninkaalle kerro, kuinka sodan
Ol' lähtiessäs laita.
Epävarma,
Kuin kahden uupunehen uijan, jotka,
Taidolleen haitaks, toisiins' iskevät.
Macdonwald julmus – kapinoitsijaksi
Omansa aivan: kihistenpä versoo
Hänessä muukin konnuus – länsisaarilt'
Avukseen kernit sai ja gallowglassit;
Ja onnetar, hymyillen kirotyölle,
Sai petturille portoks; mutta turhaan:
Macbeth, jot' urhoks syystä mainitaan,
Ilkkuillen onnetarta, maalla miekka,
Jok' yhä vielä veritöistään höyrys,
Miehuuden sankarina raivas tiensä
Tuon orjan luokse suoraan;
Ei kättä paiskannut, ei hyvästellyt,
Vaan vatsan halkas leukapieliin saakka
Ja kallon nosti meidän muurillemme.
Oi urho serkku! Uros ansiosta!
Kuin päivän koita julmat ukonilmat
Ja myrskyt haaksirikkojatkin seuraa,
Niin hurman lähde tääkin turmaa huokui.
Kuningas skottein, huomaa, huomaa! Tuskin
Miehuuden aseill' oli oikeus lyönyt
Käpälämäkehen nuo käppäät kernit,
Kun Norjan herra, etuansa käyttäin,
Aseilla kirkkailla ja virkein voimin
Jo täytti päälle.
Mut Macbeth ja Banquo?
Heit' eikö säikyttänyt tuo?
SOTURI. Heh, kyllä:
Kuin jänis leijonaa, tai varpu kotkaa.
Olivat, totta puhuin, niinkuin tykit
Ladatut kaksin kerroin jyrinällä;
Niin he
Kahdesti kaksin kerroin löivät vastaan.
Veressä kylpeäkö teki mieli,
Vai uutta Golgathaako kuuluks tehdä,
En tiedä minä —
Apua huutaa haavani; ma voivun.
Kuin sanas kaunistaa sua haavas; maineen
On maku kummassakin. – Haavur' tuokaa.
Ken tuossa tulee?
Jalo Rosse-thani.2
Mi kiire hänen silmistänsä vilkkuu?
Hoin katsoo se, ken jotain suurta tietää.
Jumala kuningasta varjelkoon!
No, mistä matka, jalo thani?
Fifestä, armollinen kuninkaani.
Siell', ilmaa piesten, liput Norjan liehtoo
Väkemme viileäksi. Norja itse
Hirveillä joukoillaan, ja apunansa
Tuo kurja kavaltaja Cawdor-thani,
Aloitti julman taistelun, siks että
Bellonan rautahame sulho,3