Ratsuni saa hän, tutun kautta leirin,
Valjaineen kaikkineen. Täst' alkain hällä —
Ilohuudoillaan sen sotajoukko myöntää —
Nimenä, töistään Coriolin luona,
On Cajus Marcius Coriolanus. —
Se arvonimes kunnialla kanna!
Cajus Marcius Coriolanus!
(Toitotusta. Torvet ja rummut soivat.)
Ma pestä tahdon kasvoni;
Kun puhdas olen, näette punastunko
Vai enkö. Kiitoksia kuitenkin! —
Ma otan ratsunne, ja voimain takaa
Alati koitan tulla ansainneeksi
Tuon liikanimen arvokkaan.
Nyt telttaan;
Sielt', ennen maatapanoamme, Roomaan
Voittomme ilmoitamme. – Sinä, Lartius,
Palaja Corioliin; Roomaan laita
Sen parhaat miehet neuvottelemaan,
Mik' etuisint' ois kummallenkin.
Kyllä.
Jumalat ilkkua mua alkaa. Minun,
Jok' äsken ruhtinaiset lahjat kielsin,
Päämieheltän' on kerjätä nyt pakko.
Kaikk' ompi teidän. Sanokaa, mit' on se?
Coriolissa köyhän miehen luona
Majailin kerran; kohtelun sain hyvän.
Hän mulle huusi, vangiks kun hän tehtiin;
Mut edessän' Aufidion silloin näin,
Ja raivo säälin voitti. Vapautt' anon
Isäntä-raukalleni.
Jalo pyyntö!
Hän on kuin tuuli vapaa, vaikka poikan'
Ois surmannut hän. – Päästä hänet, Titus!
Mut nimi?
Unhottanut, kautta Zeun! —
Väsynyt olen; muistinikin uupuu. —
Tääll' onko viiniä?
Pois telttahamme!
Sun kasvoissasi kuivunut on veri;
On aika pitää siitä huolta. Tule!
(Menevät.)
Kymmenes kohtaus.
Volskilaisien leiri.
(Torventoitotusta. Tullus Aufidius tulee verissään, pari, kolme soturia hänen seurassaan.)
Corioli on valloitettu!
Takaisin hyvill' ehdoilla sen saamme.
Ehdoilla! – Oi, jos oisin roomalainen!
En volskilaisna olla voi, mik' olen. —
Ehdoilla! Mitä ehtoja on sillä,
Jok' antaunut on toisen armoihin?
Viis kertaa ottelin ma kanssas, Marcius,
Viis kertaa voitit mun, ja voitat vielä,
Vaikk' yhtyisimme joka ruokahetki. —
Kautt' elementtien! Jos vielä kerran
Ma häneen yhdyn, parta vasten partaa,
Niin hän on mun, tai minä hänen. Kiihkon'
Ei ole enää vilpitön kuin ennen:
Jos hänt' en ruhjo tasatappelussa
Ja miekka vasten miekkaa, silloin kiukku
Tai juoni, mikä sattuu, hänet kaataa.
Hän itse perkele on.
Uljahampi,
Vaikk' ei niin kavala. Mun koko voiman'
On myrkytetty; lamannut hän on sen
Ja tahrannut, ett' itseään se kaikoo.
Ei uni, pyhyys, sairaus, turvattomuus.
Ei Capitolit, eikä pyhät paikat,
Ei uhrit, eikä pappein rukoukset,
Nuo raivon hillitsijät, poistaa saata
Mädillä, kuluneilla etuuksillaan
Vihaani Marciota kohtahan.
Jos hänet tapaan, kotonakin vaikka
Ja veljenikin turvista, niin rikon
Ma majaystävyyden lait ja pesen
Käteni julmat hänen sydämmessään. —
Käy kaupunkiin, ja kysy, kuink' on laita,
Ja ken on panttivangiks Roomaan viety.
Mukaanko ette käy?
Mua varrotaan
Sypressilehdon luona (etelähän
Se myllyist' on); tuo sinne tieto, kuinka
On maailmassa laita, että osaan
Sen mukaan tieni suunnata.
Sen teen.
(Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS
Ensimmäinen kohtaus.
Rooma. Julkinen paikka.
(Menenius, Sicinius ja Brutus tulevat.)
Auguri sanoi minulle, että tänä iltana saamme kuulla uutisia.
Hyviäkö, vai pahoja?
Ei ainakaan kansan toivon mukaisia, sillä se ei rakasta Marciota.
Luonto pedotkin opettaa ystävänsä tuntemaan.
Sano siis, ketä susi rakastaa?
Lammasta.
Niin kyllä, syödäksensä sen: niinkuin nuo nälkäiset plebejitkin tekisivät tuon jalon Marcion.
Niin, kyllä hän on lammas, hän, vaikka ynisee kuin karhu!
Niin kyllä hän on karhu, hän, vaikka elää niinkuin lammas. Te olette ikämiehiä kumpikin, vastatkaatte kysymykseeni.
Kyllä; puhukaa.
Mikä