(Kamarirouva palajaa Valerian ja palvelijan kanssa.)
Hyvää päivää, hyvät rouvat!
Terve tultuanne!
Hupaista teitä nähdä, hyvä rouva!
Kuinka voitte te molemmat? Tehän nyt vasta kodikkaita olette! Mitä te neuloskelette? Kaunis kuosi, todellakin! – Kuinka pikku poikanne voipi?
Kiitoksia kysymästänne; hyvin rouvaseni.
Hän mieluisemmin katselee miekkoja ja kuuntelee rumpua, kuin tarkkaa opettajaansa.
Isänsä poika, totta tosiaan! Oikein herttainen lapsi, sen takaan. Niin, kuulkaapas, katselin häntä viime keskiviikkona puolen tuntia yhtä mittaa; hänellä on niin miehekäs ryhti. Näin hänen tavoittavan kultaperhosta, ja kun hän sen oli kiinni saanut, päästi hän sen taasen irti; ja taas takaa ajamaan, ja sitten nenällensä maahan, ja jälleen pystyyn, ja saikin sen taasen kiinni. Lankeeminenko hänet raivoon sai vai mikä, sitä en tiedä, mutta hampaitaan hän kiristeli ja rouhi perhosen, oi, ette usko, kuinka hän sen palasiksi rouhi.
Isän tapoja.
Toden totta, oikein jalo lapsi.
Vallaton koko poika.
Kas niin, pois nyt ompelunne! Voittehan joutilaiksi ruveta täksi iltapuoleksi.
En, rouvaseni, en lähde ulos ovesta.
Ettekö ulos ovesta?
Hänen täytyy kuin täytyykin.
En, oikein totta, suokaa anteeksi. En astu kynnyksestä yli, ennenkuin mieheni sodasta palajaa.
Hyi! Järjetöntähän noin on huoneeseensa salpautua. Tulkaa nyt hyvän tuttavan luoksi varpajaisille.
Toivon, että hän pian parantuisi, ja tahdon rukoilla hänen puolestaan, mutta tulla sinne en saata.
Ja miksikä et, saako kysyä?
En mukavuudesta, enkä ystävyydenkään puutteesta.
Tahdotte matkia Penelopea; mutta sanotaan, että kaikki se lanka, minkä hän Ulysseen poissa ollessa kehräsi, vaan täytti Ithakan koilla. Tulkaa pois! Jos olisi palttinanne yhtä tunnokas kuin sormenne, niin jättäisitte pelkästä säälistä tuon ompelunne. Tulkaa nyt vaan kanssamme!
En, hyvä rouva, suokaa anteeksi. Toden totta, en tahdo lähteä ulos.
Kas niin, lähtekää nyt vaan, niin kerron teille suloisia uutisia miehestänne.
Ei, niitä ei ole vielä saattanut saapua.
On todellakin; en tässä nyt turhia puhu: viime yönä tuli häneltä tietoja.
Tottako, rouva?
Toden totta; kuulin sen eräältä senaattorilta. Tämmöinen on asian laita: volskilaiset olivat lähettäneet sotajoukon liikkeelle, jota vastaan ylipäällikkö Cominius vei osan roomalaista sotavoimaa. Puolisonne ja Titus Lartius piirittivät heidän kaupunkiansa Coriolia. He eivät epäile voittavansa ja tekevänsä pikaista loppua sodasta. Kunniani kautta, tämä on totta. Ja nyt, lähtekää kanssamme!
Anteeksi, hyvä rouva; vast'edes noudatan kaikessa teidän mieltänne.
Antakaamme hänen jäädä; tuommoisena hän vaan pilaisi ilomme.
Niin kyllä, samaa minäkin. – Hyvästi siis! – Tulkaa, rouva hyvä! —
Virgilia, kuules, viskaa nyt nurkkaan tuo juhlallisuutesi ja lähde kanssamme.
En, en todellakaan saata. Toivotan teille paljon hauskuutta.
No, hyvästi sitte!
(Menevät,)
Neljäs kohtaus.
Coriolin edustalla.
(Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin astuvat sisään Marcius, Titus Lartius, sotaherroja ja sotamiehiä.
Sanansaattaja rientää heitä vastaan.)
Tuoss' uutta kuullaan; – vetoa, ett' ovat
He otelleet!
Eip' ole; orhist' orhi!
No, menköön!
Hyvä!
Sano, onko päämies
Jo vihollisen kohdannut?
He toistaan
Katselleet ovat, mut ei haastelleet.
Heposi mun on.
Takaisin sen ostan.
En myy sit' enkä lahjoita, mut lainaan
Sen viideksikymmeneksi vuodeks sulle. —
No, kaupunkia antaumaan vaadi!
Miss' ovat joukot?
Tunnin matkan päässä.
Toistemme sotahuudon kuulemme siis. —
Nyt, Mars, sua pyydän, pane vauhtiin, työmme.
Niin että, miekat suitsevina, täältä
Kedolle avuks ystäväimme päästään!
Hoi, torvet soimaan!
(Soitetaan sovinnon hierojaisille. Muutamia senaattoreja ilmestyy muurille.)
Onko Aufidius
Muurien sisällä?
Ei, eikä yhtä.
Ken teitä säikkyis vähemmän kuin hän,
Ja se on vähän kyllä. Kuulkaas rummut
Kokoovat nuorisomme; ennen muurit
Me murramme kuin tänne salpaan jäämme.
Ei lukoss' ole porttimme, ne korsill'
On salvatut vaan, itsestään ne aukee.
(Sotahuutoa kuuluu kaukaa.)
Haa, kuulkaatten! Aufidius on se. Kuulkaas,
Kuin rehkii hän ja armeijaanne pirstaa!
Oo, niiks' on tullut!
Melu