Jos siis kuka (sielunsa iäisen autuuden tähden) katsoo itselleen tarpeelliseksi lukea jotain uskonnollista kirjaa, ei hän suinkaan ota Raamattua, tuota ainoaa elämän lähdettä, vaan mieluummin jonkun sokeroidun postillan tai noita maireita Hartaushetkiä, joista ei voi sanoa kyllin paljon pahaa. Ah niin, sillä ne eivät häiritse meidän hiljaista, onnellista arkielämäämme eivätkä peloita tavallisia rakkaita ajanvietteitämme!
Älkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme kääntyneiksi ja kristityiksi vaaditaan meiltä kolmea asiaa eikä mitään muuta: Jumalan sanan lukemista, valppautta ja rukousta. Onko se niin vaikeaa?
Muutamille on uskonto ikäänkuin mikä mieleentarttuma, joka raskaana ja rasittavana painaa heitä; ei se perusjohde, joka elähdyttää ja tekee vapaaksi.
Niin pian kuin uskonto synnyttää synkkyyttä ja umpimielisyyttä, ei se varmaankaan ole oikeaa ja täydellistä laatua, sitä, joka antaa ilon ja vapauden ja rauhan.
Olisiko uskonnon tarkoitus tehdä meidät välinpitämättömiksi maailmasta tai sen meistä? Ennemmin opettaa se meitä sitä enemmän rakastamaan maailmaa.
Nämä mietteet, jotka jo runoilijan kuoleman jälkeen pari kertaa ovat olleet painettuina, [Hufvudstadsbladetissa 1871, n: o 111 A, 14 p. toukok. (E. Nervanderin toimesta) ja Joukahaisessa VII, Helsinki 1873.] ovat, kuten luonnollista, sekä sisällykseltään että muodoltaan melkoista etevämpiä kuin ajatelmat ensimmäiseltä ylioppilasvuodelta. Että toiselta puolen sisällinen samansukuisuus on silminnähtävä, tarvitsee tuskin huomauttaa. Mutta tärkeämpää on panna merkille, että Stenbäck myöhemmin hylkäsi nämäkin kypsyneemmät ajatukset; nekin ovat ominaisia ainoastaan eräälle hänen kehityskausistaan. Sitä osoittaa eräs alkuperäinen käsikirjoitus, missä useimmat tavataan samassa järjestyksessä kuin edellä. Päällimmäiseksi hän on kirjoittanut: "Ei kelpaa", jota paitsi hän on pyyhkinyt pois muutamia ja tehnyt muistutuksia toisiin. Niinpä hän on viimeisen mietelmän kohdalle merkinnyt: "Niin, rakastamaan, mutta ei maailmaa." Viimeisen edellisen kohdalla on kysymys: "Mitä on ilo?" Kokonaan pois pyyhitty on ajatus: Uskonto ei voi eikä tahdo hävittää sitä, mikä on inhimillistä ihmisessä, vaan ainoastaan jalostaa sen; se ei ole kuluttava tuli, joka tuhoaa inhimillisyyden, vaan aurinko, joka luo sille korkeamman valon ja kirkastaa kaikki. Reunaan on sitä paitsi kirjoitettu: "Päinvastoin." Samoin on pyyhitty pois mietelmä: Samoinkuin aurinko loistaa yli kukoistavan viljellyn vainion, samoin valistaa uskonto sivistyneen ihmisen, mutta sivistymättömälle se on kuin aurinko yli kuivan nummen; se on sama valo, mutta eri leiviskät. Tähän on muistutettu: "Ei ensinkään totta." Vihdoin kuuluu erityisesti hylättyihin ajatus: Mitä puhutaan kunnianhimon turmiollisuudesta? Enemmän pahaa on kaikkina aikoina syntynyt sen puutteesta kuin liiallisuudesta; jos ihminen olisi enemmän kunnianhimoinen, ei hän olisi niin pieni ja kehno. – Kritiikki lienee vuodelta 1839, jolloin hän, niinkuin saamme nähdä, julkaisi joukon ajatuksia ja mietelmiä.
Toinen edelläviitattu muisto Stenbäckin toiminnasta vuonna 1834 on "Eräs kesäilta", keskustelun muotoon sepitetty kirjoitus silloisen ajan runollisesta kirjallisuudesta, kenties alkujaan aiottu osakunnan sanomalehteen, mutta sitten painettu Helsingfors Morgonbladiin 1837 (n: ot 39 ja 40, toukok. 29 p. ja kesäk. 2 p.). Nimimerkki **, jota hän on käyttänyt perin harvoin, [Toisen kerran sillä on merkitty H. M: ssa 1836, n: o 68, Uhlandin runoelman käännös "Den nattliga Riddarn".] on tähän saakka pitänyt kirjoittajan salassa, mutta Stenbäckiä ei osoita sen kirjoittajaksi ainoastaan esitystapa, vaan sekin, että eräs edelläolevista mietteistä esiintyy siinä miltei sanasta sanaan. Muutoin se on lavein ja parhaiten harkittu lausunto sen ajan ja varsinkin nuoren Ruotsin kaunokirjallisuudesta ja runoilijoista yleensä, minkä hän on jättänyt jälkeensä – ollen muun muassa merkillinen siitä, että ne korkeat vaatimukset, jotka hän nyt panee runotaiteelle, kohta asetetaan itsekunkin kristillisyydelle: molemmissa tapauksissa puolinaisuus saa yhtä säälimättömän tuomion.
Osakuntaelämä syyslukukaudella 1834 osoittaa samaa korkeaa henkistä innostusta kuin kevätlukukaudellakin. Sen viihtyisyyden enentämiseksi oli vuokrattu tilavampi huoneisto, jota paitsi pidettiin huolta siitä, että "kahvia ja teetä parasta lajia" oli saatavana kokouksissa, jotka nyt pidettiin tiistaisin ja aloitettiin klo 6 eikä klo 5 ip., kuten ennen oli ollut tapa.
Eräänä ensimmäisistä illoista Stenbäck nosti kysymyksen soveliaihin toimenpiteihin ryhtymisestä niiden pohjalaisten nuorukaisten hoitamiseksi, jotka olivat tulleet kaupunkiin yksityisellä opetuksella valmistuakseen ylioppilastutkintoa ja osakuntaan tuloa varten. Tämän johdosta päätettiin asettaa ehdoksi vastaiselle toveripiiriin ottamiselle, että kunkin noista nuorukaisista tuli ilmoittautua osakunnan kuraattorille ja antaa tieto asunnostaan ja opettajastaan sekä joka lukukauden lopulla tuoda hänen nähtäväkseen opettajan antama todistus ahkeruudesta ja moitteettomasta käytöksestä. Sitä paitsi heille myönnettiin oikeus olla läsnä osakunnan kokouksissa, vaikka saamatta äänestää sen asioissa, ja lausuttiin se toivomus, että he ahkerasti käyttäisivät tätä oikeuttaan. – Tämä Stenbäckin esitys antoi välillisesti aihetta panna tilin alaisiksi jo osakuntaan tulleitakin, ja siten rangaistiin kuutta jäsentä sopimattomasta käytöksestä joko "mielipiteentuomiolla" tai erottamisella.
Lukukausijuhla vietettiin 19 p. lokakuuta samalla tavoin kuin kevätlukukaudellakin. Tällä kertaa aloitti ohjelman maisteri Ahlstubbe esitelmällä Porthanista. [Esitelmä on painettuna Helsingfors Morgonbladissa 1835, n: oissa 1-4.] Esitelmä, joka pidettiin 30 vuotta jäljestä suuren miehen kuoleman, oli ensimmäinen yritys elvyttää Porthanin muistoa nuoremman polven mielissä, ja puhuja rikastutti kuvaustaan vanhoilta Turun ylioppilailta saaduilla piirteillä. Osakunnan juotua "muun ylioppilaskunnan" maljan laulettiin tilaisuutta varten sepitetyt säkeet, jotka Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan olivat Stenbäckin edellämainittu "Ylioppilaslaulu". Viimeinen malja kohotettiin "kotona oleville", ja sen esitti kuraattori Snellman, joka myös oli sepittänyt runon sen jälkeen luettavaksi, jo mainitun laulun "Vind, som far hän till nord". [Ks. Rein, J. V. Snellman, I, s. 119.] Siis kaksi uutta ylioppilaslaulua samana iltana, ja molemmat semmoisia, että ne elivät vuosikymmeniä! Ei ihme siis, että innostus kohosi korkealle, kuten Topelius muistiinpanoissaan sanoo. Snellman taas mainitsee pöytäkirjassa todistuksena läsnäolleiden professorien hyväntahtoisesta osanotosta, että he olivat juhlassa klo 12: een saakka (juhla oli alkanut klo 6), sekä sanoo, että siinä oli huomattavana ylioppilaskemuille "vähemmin tavallinen tyyneys ja iloisuus ilman melua". Itse juhlan päättäjäisistä hän mainitsee edelleen: "Keveän illallisen jälkeen pantiin toimeen Collegium cantorum Bellmanianum ja jatkettiin iloisia lauluja vuorotellen klo 1/2 2: een, jolloin miehissä lähdettiin pois tuulessa ja sateessa, jota tuskin kuitenkaan paljon huomasivat ne, jotka kuten allekirjoittanut pitävät tämäntapaisia toverijuhlia yhtenä ajan ilahduttavista merkeistä."
Keskusteluja jatkettiin tälläkin lukukaudella, ja m.m. olivat käsiteltävinä seuraavat kysymykset: Ovatko Bellmanin laulut vahingollisia siveellisyydelle? Mikä on valtion ja kirkon suhde? Mitkä ovat todellisen kirjallisen arvostelun periaatteet? Onko d-kirjain poistettava suomenkielestä? j.n.e. Myöskin pidettiin väittelykokouksia, ja Stenbäck esiintyi taas auktorina 4 p. marraskuuta. Tästä kokouksesta on Topelius merkinnyt päiväkirjaansa: "Lauri Stenbäck piti miehuullisesti puoliaan, ja hänellä oli myöskin runoutta väitöstensä joukossa."
Jos luomme katsauksen kaikkeen mitä tässä on kerrottu pohjalaisen osakunnan elämästä näinä kahtena lukukautena, on myöntäminen, että siinä näemme miltei ihanteellisen kuvan nuorekkaasta pyrkimyksestä kohti oikeutta ja totuutta ja kohtuullisesta ilosta ilman pedanttisuutta. Kuka olisi siis saattanut aavistaa, että vuosi oli päättyvä katastrofiin, joka tavallaan vaikutti koko elämänkatsannon muuttumiseen muutamissa niistä, jotka innokkaimmin olivat ottaneet osaa tähän elämään! Niin kuitenkin tapahtui, ja käymme nyt kertomaan tätä akatemiansisäistä rettelöä, jonka seurauksiin nähden Stenbäck joutui yhteen kohtaloon lähinten ystäväinsä kanssa.
"Juttua" käsitteleviä asiapapereja lukiessa tulee ehdottomasti muistaneeksi senlaatuisia näytelmäkappaleita, joille ranskalaiset ovat antaneet nimen "piéces à tiroir". Alussa emme näe jälkeäkään