Stenbäckin toiminnasta osakunnassa vuodelta 1833 on vähän kerrottavaa. Kevätlukukausi näyttää kuluneen ilman huomattavampia uudistuskokeita miltään taholta, ja syyslukukauden hän taas oli poissa. Osakunnan pöytäkirjassa mainitaan, että Stenbäck 16 p. helmikuuta ja 9 p. maaliskuuta oli esiintynyt tavanmukaisissa väittelyharjoituksissa, edellisellä kerralla opponenttina ja jälkimmäisellä auktorina; teesejä ei kuitenkaan ole pantu muistiin. Edelleen kerrotaan niissä eräs tapahtuma, joka tarkoittanee häntä, vaikka hänen nimeään ei mainita. Huhtikuun 20 p. annettiin osakunnan puolesta kolmas vihko "Vinterblommor" kalenteria toiseksi palkinnoksi kolmen Uhlandin romanssin käännöksestä, mutta nimilippua avattaessa löydettiin kääntäjän nimen asemesta ainoastaan "kehoitus todelliseen kirjalliseen pyrkimykseen ja vapaudenrakkauteen". Strömborg [J. L. Runeberg, III, s. 239.] on katsonut todennäköiseksi, että nimetön palkinnonsaaja oli Runeberg, nojaten siihen, että kaksi päivää myöhemmin Morgonbladissa oli painettuna eräs Uhlandin romanssi, joka kahden muun keralla esiintyy hänen runoelmiensa joukossa. Mutta kun otetaan huomioon, että Runeberg tähän aikaan jo oli julkaissut ensimmäisen kokoelman runoelmia, servialaiset kansanlaulut ja "Hirvenhiihtäjät", näyttää tuskin luultavalta, että hän olisi tahtonut kilpailla kirjallisesta palkinnosta ylioppilasosakunnassa. Uhlandin runoelman käännöksen esiintyminen lehdessä ei ole myöskään kylliksi todistava. Sitävastoin on Stenbäck, joka erityisesti osoittaa kiintyneensä Uhlandin runouteen, hyvin voinut olla halukas ottamaan osaa kilpailuun – seikka, mikä, kuten saamme nähdä, uudistui pari kertaa myöhemmin. Myöskin näyttää kehoitus harrastamaan vapautta viittaavan häneen – se soi ikäänkuin kaikuna hänen vapaudeninnostuksestaan Upsalassa.
Siitä, mitä tuonnempana tulee kerrottavaksi, on ilmenevä, että Stenbäckin osanotto osakuntaelämään oli vilkkain vuonna 1834. Sitä ennen meidän on kuitenkin seuraaminen häntä kotia, missä harvinainen perhejuhla valtasi kaiken hänen huomionsa.
Tammikuun 16 p. 1834 oli rovasti Stenbäckin ja hänen puolisonsa hopeahääpäivä, ja lapset tahtoivat tehdä kaikkensa sen juhlistamiseksi. Katsokaamme, mitä olosuhteet myönsivät. Kaarle Fredrik, silloinen Utsjoen ja Inarin kirkkoherra, oli tullut ennen joulua isän kotiin ja mennyt kihloihin neiti Ottilia von Essenin kanssa, joka äskettäin oli täyttänyt 16 vuotta, ja päätettiin, että häitä ei vietettäisi morsiamen kotona Oravaisissa, vaan Vöyrillä yllämainittuna päivänä. Marie taas oli jo aikaisemmin mennyt kihloihin Vöyrin entisen kirkkoherranapulaisen (Jonas Laguksen seuraajan), Piippolan kappalaisen Konrad Ottelinin kanssa, ja heidänkin häikseen valittiin sama päivä. Häiden lisäksi tuli vielä yhdet kihlajaiset. Janne näet oli löytänyt elämänkumppanikseen demoiselle Ulla Wegeliuksen Maalahdelta, vanhemman tyttären edellämainitusta perheestä, ja kihlaus oli julkaistava tuona suurena päivänä.
Vielä elää monta muistoa noista muhkeista kaksoishäistä, ei ainoastaan harvoissa vielä elävissä mukanaolleissa, vaan jälkeläisissäkin toisessa ja kolmannessa polvessa. Vieraita oli lukuisasti, suku ja ystävät kaikilta tahoilta olivat rientäneet lumisten kenttien halki vierasvaraiseen pappilaan. Myöskin J. V. Snellmanin sanotaan olleen läsnä Anna-sisarensa keralla. Kaupungista tuodun orkesterin soittaessa hopeasulhanen ja luutnantti von Essen johtivat tyttärensä saliin, Laihian rovasti Stenbäck toimitti vihkimisen, ilmoitti sitten kihlauksen ja puhui sen jälkeen liikuttavasti hopeamorsiusparille, molemmille vihityille pareille ja kihlatuille. Kauniit olivat morsiot olleet: Marie mustassa silkissä ja Ottilia valkeassa silkkityllissä, molemmilla kruunu ja seppele päässä sekä häilyvät valkeat sulkatöyhdöt hiuksissa. Tämä jälkimmäinen oli ajan muoti, mutta ei juuri niin, että töyhdöt olivat eri pitkät. Naisten kesken kuiskailtiin, mikä siihen oli ollut syynä. Marie oli kovaksi onnekseen saanut pienemmät ja vähemmin koristavat sulat ja pukeutuessaan päivitellyt sitä. Silloin oli tuleva käly lämminsydämisesti vaihtanut pisimmän sulkansa ystävän lyhimpään sanoen: Vaihtakaamme, niin on kummallakin samanlaiset! Muutoin häät vietettiin iloisesti, vanhaan tapaan. Ateriat tarjottiin vanhassa rakennuksessa, uudessa taas leikittiin ja tanssittiin. Mattoja oli levitetty kartanolle uudelta puolelta vanhalle, ja niiden välillä tepsuttelivat kuin metsäkanaset nuoret neitoset valkeissa puvuissaan ja kengissään.
Mutta sittenkin tuntui, kuin iloa olisi jäytänyt aavistus tulevasta ajatustapain mullistuksesta. Puolitoista vuotta aikaisemmin, elokuussa 1832, oli tohtori Wegelius Maalahdella pitänyt tyttärensä Bettyn ja Vaasan koulun kollegan, sittemmin Vaasan kappalaisen, maisteri Gustaf Henrik Schroderuksen häät, ja siellä oli Carl Gustaf von Essen, joka vast'ikään oli tullut Ylivieskasta ja heti kohta herättänyt huomiota muuttuneella olennollaan, keskellä erästä tanssia yht'äkkiä alkanut hehkuvin sanoin nuhdella suruttomasti ilveileviä ihmisiä ja intomielin puhua "ainoasta tarpeellisesta" elämässä sekä siten saanut aikaan suuren hämmästyksen ja häiriön iloisessa hääjoukossa. Tämä oli loukannut Lauri Stenbäckin sopivaisuudentunnetta, ja hän oli edeltäkäsin sanonut, ettei hän aikonut sallia, että moiset kohtaukset häiritsisivät hänen siskojensa hääiloa. Kun siis Essen-veljekset (myöskin vanhempi veli Otto oli joutunut herännäisyyden valtaan) saapuivat, otti hän heiltä lupauksen, että he eivät häiritsisi häärauhaa. Edelleen sanotaan hänen hääpäivän aamuna puhuneen kauniisti veljensä nuorelle morsiamelle elämän kauneudesta ja rakkaudesta sekä kuinka Jumala rakastaa juuri iloa ihmisissä eikä synkeyttä ja raskasmielisyyttä. Kaikki meni siis häiriöttä, lukuunottamatta yhtä ainoaa pikku tapausta. Häävierasten joukossa oli eräs salakihloissa oleva pari. Kun soitettiin tanssiin, meni sulhanen pyytämään morsiantaan, mutta sai kieltävän vastauksen. Hän hämmästyi kovin, sillä he olivat usein ennen tanssineet, ja kun morsian edelleen vakuutti, että hän ei enää koskaan tahtonut tanssia, vaan ennemmin noudattaa Jumalan tahtoa kuin ihmisten, joutui sulhanen niin pois suunniltaan, että huudahti: Olkoon sitten välimme lopussa! Morsian pysyi kuitenkin vakaana päätöksessään. – Myöhemmin tapahtui onneksi sovinto, ja kolmantena hääpäivänä, viimeisenä, ilmoitettiin kihlaus myöskin vielä koossa oleville vieraille. Tämä sulhanen oli nuori pappi, joka kohta itse oli kuuluva innokkaimpien heränneiden joukkoon; morsian taas oli yksi niistä monista nuorista, jotka Essenin sanoista Maalahden häissä olivat saaneet piston sydämeensä.
Kaksi viikkoa häiden jälkeen Kaarle Fredrik lähti nuoren vaimonsa kanssa pitkälle matkalle Lappiin. Samoinkuin Lauri oli tervehtinyt Marie-siskoaan hänen ensimmäisenä kuulutuspäivänään säkeillä ("Morsian"), jotka ovat runokokoelmassa, oli hän omistanut kälylleen runomuotoisen tervehdyksen.
Helmikuussa 1834 tapaamme Lauri Stenbäckin Helsingissä. Saman kuun 5 p. oli kuraattorinvaali osakunnassa. Maisteri Ståhlberg, joka vakinaisen kuraattorin Nervanderin ulkomaanmatkan aikana oli ensiksi valittu v.t. kuraattoriksi, oli näet luopunut tästä toimesta, ja Snellman valittiin nyt hänen sijaansa. Erään tuonnempana mainitun kirjeen mukaan oli Runebergilla lähinnä häntä enimmät äänet, ja hän olisi ehkä saanut ehdottoman enemmistön, elleivät useimmat olisi tienneet, että hän oli haluton vastaanottamaan tointa. 26 p. yhä samaa kuuta vietettiin tavallinen lukukausijuhla, josta tunnemme yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Paitsi osakunnan inspehtoria, professori 6. G. Hällströmiä, ja kunniajäseniä sekä muiden osakuntain edustajia olivat yliopiston rehtori, professori Pipping (ei saapuvilla juhlassa) ynnä professorit Linsén ja Ilmoni kutsutut juhlaan. Juhla alkoi sillä, että E. A. Ingman esitti suomeksi kääntämiään kohtauksia Oehlenschlägerin Correggiosta. Myöhemmin Stenbäck luki katkelman eräästä kirjoittamastaan novellista. [Niin sanotaan pöytäkirjassa ja myöskin erään samanaikuisen henkilön yksityisessä kirjeessä, mutta Z. Topeliuksen päiväkirjan mukaan se oli ollut käännös. Stenbäckin papereissa ei ole jälkeäkään novellista.] Illan kuluessa annettiin eroavalle v.t. kuraattorille merkiksi osakuntalaisten kiitollisuudesta komea kannella ja jalalla varustettu, hopeahelainen juomasarvi, jossa oli suomenkielinen kirjoitus:
Juo ja laula ja juo!
Kaitsialle kaivatulle,
Carl