Mugbyn risteys. Коллектив авторов

Nämät arvelut sekä monet muut samanlaiset saattoivat hänen kävelynsä sangen merkilliseksi. – Minäkin olen vain pikkuinen jäsen suuressa kokonaisuudessa, – alkoi hän arvella; ja ollakseni itselleni sekä muille hyödyksi, jopa ollakseni onnellinen, minunkin pitää panna osani yhteiseen varastoon ja ottaa siitä se osa, joka on minulle tuleva.

      Vaikka hän oli tullutkin tämänpäiväisen matkansa päähän illan suussa, käveli hän sitä muistamatta niin pitkälle ja avaralle ympäri kaupunkia, että lyhtymiehet jo sytyttivät lyhtyjään ja puotien ikkunat alkoivat loistaa täydessä valossaan. Tästä hän muisti, että hänen piti kääntyä kotiin päin. Mutta juuri kääntyessänsä hyvin pieni lapsen käsi tarttui hänen käteensä ja hyvin vieno ääni sanoi:

      – Voi, kuule, minä olen eksyksissä!

      Matkustaja katsahti alaspäin ja näki pienen kaunistukkaisen tytön.

      – Niin, – kertoi tämä, todistaen sanansa nyökäyttämällä yksitotisesti päätään, – niin olen tosiaan. Minä olen eksyksissä.

      Suuresti hämmästyneenä matkustaja seisahtui, katsahti ympärilleen mistä apua saisi, vaan ei nähnyt ketään. Alhaalle kumartuen sanoi hän:

      – Missä asut, lapsi?

      – En tiedä, – oli vastaus, – minä olen eksyksissä.

      – Mikä on nimesi?

      – Polly.

      – Mutta toinen nimesi?

      Vastaus tuli kohta, vaan ei siitä voinut saada selvää.

      Mukaillen ääntä, niinkuin se hänen korviinsa kuului, koetti matkustaja arvata: – Trivits?

      – Ei, ei! – sanoi lapsi pudistaen päätään. – Ei sinnepäinkään!

      – Sanopas uudestaan, pienokaiseni!

      Turha vaiva. Nyt se kuului aivan toiselta.

      Matkustaja taas arvasi: – Paddens?

      – Ei, ei! – sanoi lapsi. – Ei sinnepäinkään!

      – Vielä kerta, koetellaanpa vielä uudestaan, kultaseni!

      Aivan toivoton yritys. Nyt nimi tuli nelitavuiseksi. – Ei suinkaan se ole Tappitarver? – sanoi Barbox Veljekset, hieroen pahoilla mielin otsaansa hatulla.

      – Ei! Ei se niin ole, – vastasi lapsi huolettomasti.

      Kun hän nyt taas koetti saada tuota onnetonta nimeä suustaan, yrittäen kaikin voimin ääntää selvästi, niin siitä tuli vähintäin kahdeksan tavua.

      – Taitaapa olla parasta, – virkkoi Barbox Veljekset toivottomasti alistuen, – että me lakkaamme yrittämästä.

      – Mutta minä olen eksyksissä, – sanoi taas lapsi pistäen kätensä yhä syvemmälle matkustajan käteen, – ja sinä pidät huolta minusta, eikö niin?

      Jos joku mies ikänä on ollut kahden vaiheilla, tuntien toiselta puolen sääliä ja toiselta puolen neuvotonta ällistystä, niin hän siinä tilassa oli. – Eksyksissä! – kertoi hän katsahtaen alas lapseen. – Minä varmaankin olen eksyksissä, enkä tiedä mihin mennä!