– No, herra, – puolusti Lamppu vainajaa; – kyllä mekin, Phoebe ja minä, olemme asiasta puhelleet. Ja, Jumala paratkoon! Onpa meissä jokaisessa heikkoutemme, kenessä on ruumiin väänteet, kenessä mielen käänteet, milloin minkälaisetkin, niin että jos ne kaikki pitäisi naimisiin mennessä tunnustaa, niin naimisesta useimmille ei tulisikaan mitään.
– Eiköhän se olisikin kaikkein parasta?
– Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! – sanoi Phoebe, ojentaen isälle kättä.
– Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! – sanoi tämä, taputellen tyttärensä kättä.
– Te syystä nuhtelette minua, – kerkesi Barbox Veljekset sanomaan, punastuen kasvoiltansa, – ja koska minusta voi ilman muuta aivan selvästi nähdä että olen hirviö, niin on minun joka tapauksessa aivan turhaa tunnustaa tätä vikaani. Minä tahtoisin kuulla vielä enemmän teidän elämästänne. En oikein tiedä, kuinka pyytäisin teitä minulle siitä kertomaan; sillä minulla on tuommoinen tuhma, jörömäinen luonto ja ikävä, peloittava tapa. Mutta hyvinpä haluaisin kuulla.
– Aivan mielelläni, herra, – vastasi Lamppu iloisesti kumpaisenkin puolesta. – Ja ensi aluksi, saadaksenne tietää nimeni —
– Malttakaa! – keskeytti vieras vähän punastuen. – Mitä tekemistä nimellä on itse asiaan! Lamppu on kyllin hyvä nimi minulle. Se on minulle mieleen. Se on selvä ja ytimekäs. Mitäpä minä muusta huolin!
– Totta kyllä, herra, – vastasi Lamppu, – tavallisesti ei minua muulla nimellä mainitakaan asemahuoneella. Mutta minä arvelin, että koska te olette täällä ainoa ensimäisen luokan matkustaja ja olette täällä yksityisasioissa, niin te ehkä – Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja Lamppu vastasi tähän luottamuksen osoitukseen uudella kierrolla.
– Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, – sanoi Barbox Veljekset, kun Lamppu kiertonsa jälkeen paistoi entistään rasvaisemmalta.
Lamppu aloitti: – Eipä juuri liioin – , mutta hänen tyttärensä kiirehti kesken puheen:
– On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä. Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.
– Mutta teillä, Phoebe, – jatkoi Barbox Veljekset, – teilläkin on vaivaa koulusta ja nypläyksestä —
– Huviksenihan minä pidän koulua, – keskeytti tyttö, aukaisten silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt. – Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla sain muut lapset seuraani, näettekös. Se ei ollut mitään työtä! Minä teen sitä yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia ympärilläni. Se ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä nypläykseeni tulee – hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet, ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän rupesi siitä puhumaan. – Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun hyräilen. Ei sekään ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin soittamiseksi, muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!
– Kaikki on hänestä musiikkia! – huudahti Lamppu ihastuksissaan. – Kaikki on hänestä musiikkia!
– Isä ainakin on musiikkia! – sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti häntä sormellaan. – Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa soittokunnassa!
– No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta sinä kehut liiaksi isääsi, – vastasi Lamppu loistavin silmin.
– Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla. Jos saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu. Mutta te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei laula kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme. Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä, isä, koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!
– En soisi, kultaseni, – vastusti Lamppu, hetkeksi muuttuen vakavaksi, – tämän herran saavan semmoista käsitystä sinun isästäsi. Sillä se näyttäisi siltä, ikäänkuin minä itkumielisenä katselisin tähtiä ja kysyisin niiltä, mitä ne tekevät. Ja se olisi minun puoleltani sekä tyhjää ajankulutusta että myös nenäkkäisyyttä, lapsukaiseni.
– Isäni, – sanoi taas Phoebe, korjaten puhettansa, – on aina iloisella, hyvällä mielellä. Te äsken sanoitte minun luonnettani onnellisen iloiseksi. Minkä minä sille mahdan.
– No niin, lapsukaiseni, – vastasi Lamppu todistavalla tavalla. – Minkä minä sille mahdan? Ajatelkaa itse, herra. Katsokaa häntä. Hän on aina sellainen kuin nytkin. Aina työssä, – vaikka tosin siitä ei lähde enempää kuin muutamia shillingejä viikossa – aina tyytyväinen, aina iloinen, aina valmis ajattelemaan muita, keitä ne sitten lienevätkin. Äsken sanoin hänen aina olevan sellaisen kuin nytkin. Niin hän onkin, pienellä poikkeuksella vain, joka kuitenkin on yhdentekevä. Sillä, kun minulla on joutosunnuntai ja aamukelloja on soitettu, niin hän lukee minulle rukoukset sekä kiitokset liikuttavimmalla tavalla, ja veisaa minulle virret – niin vienolla äänellä, ettette kuulisi mitään jos seisoisitte ulkona – ja semmoisilla sävelillä, että ne minusta, totta tosiaan, tuntuvat tulevan taivaasta ja nousevan taivaasen.
Mikä lieneekin ollut syynä – ainoastiko se, että nämät sanat muistuttivat hiljaista pyhäaikaa vai sekö, että ne muistuttivat Vapahtajan läsnäoloa sairasvuoteitten ääressä – mutta tytön ahkerat sormet nyt lakkasivat nypläystyöstään ja kietoutuivat alas kumartuvan isän kaulaan. Kumpaisetkin, sekä isä että tytär, olivat hyvin herkkätunteiset, sen vieras helposti näki. Mutta kumpaisetkin toistensa tähden hillitsivät tunteitaan, eivätkä sallineet niiden puhjeta oikein näkyviin; ja täydellinen iloisuus, luontainen tai tottumuksella saavutettu, oli kumpaisenkin alkuperäisenä tai toisena mielenlaatuna. Hetken kuluttua Lamppu taas uudella kierrolla sai lystilliset kasvonsa vieläkin paistavammiksi; ja Phoebe katsahti iloisilla silmillään, joiden ripsillä pieni vesihelmi kiilteli, vuoroin isään, nypläystyöhön ja vieraasen.
– Koska isäni on teille sanonut, – sanoi tyttö iloisesti, – että minä tunnen myötätuntoisuutta muiden ihmisten elämää kohtaan, vaikka he eivät minua tunnekaan – senhän virkoin teille itsekin – niin teidän myös pitää tietää mistä tämä tulee. Se on isäni ansio.
– Ei, ei suinkaan! – vastusti tämä.
– Älkää uskoko häntä, herra. Hänen ansionsa se on kuitenkin. Hän kertoo minulle kaikesta, mitä tuolla työtä tehdessään näkee. Ette uskoisi, kuinka paljo kerrottavaa hänelle joka päivä keräytyy. Hän tirkistää sisään vaunuihin ja kertoilee sitten minulle minkälaiset puvut heillä oli – tällä tavoin tunnen kaikki uudet muodit! Hän katsoo vaunuihin sisään ja kertoilee sitten minulle, minkälaisia kihlattuja pariskuntia hän näkee ja minkälaisia äsken naineita, jotka ovat häämatkallansa – tällä tavoin kaikki nekin asiat tunnen! Hän kokoilee minulle sanomalehtiä sekä kirjoja, jotka sattuvat hänen käsiinsä – tällä tavoin minulla on kyllin lukemista! Hän kertoilee minulle sairaista ihmisistä, jotka menevät ulkomaille koettaakseen parantaa terveyttänsä – tällä tavoin senkin asian tunnen!