Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsimyötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunutja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!
Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hänoli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannuthänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava, jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hänoli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, ettähänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksitanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista, omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita,lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänenkauneuttaan ja pukujaan…
Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhävain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. JaAriadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan…
Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asuiyhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan, niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen,ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisisalassa.
Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinasMaktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oliantanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasitoisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoinkuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluviatorakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästinaamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:
– Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä,tenhoavaa…
Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaanluotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muistaylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksikäy nuoruus.
Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielärakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinenmies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilmanvaloja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani,ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisinkuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävänvalttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Javoitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi jasuuteli – tämä tapahtui eräänä iltana rannalla – mutta minä näinhänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaanuteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua, minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:
– Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!
– Kuinka kummallinen te olette! – sanoi hän ja läksi.
Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minäolisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaanipäättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimmeilmestyi nimittäin uusi henkilö.
Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveriMihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies japalvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinenlaihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarinainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät jakalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa, joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitettyleveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausuaselvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin"maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.
Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksikaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitostauuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa janeljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissähuoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestänaurettavaa.
Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsaneljänkymmenkahden ikäinen, – sekin oli niin naurettavaa. Hänenäitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoikäydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseenkoira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaakuukausittain 75 ruplaa.
Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista"Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kuluttipaljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaavuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juostapäiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä olimyöskin hyvin naurettavaa.
Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämänvaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla,kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista,ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskinitseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinuthänelle monta hauskaa tuttavuutta.
Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maallaollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainenhiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielellänikaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov pitienemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolmekertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoittivakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia,ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaavai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiinrattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsälihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiävelanantajat olivat…
Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu, sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänenhuvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa,hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerranAriadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöäosoittaen:
– Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minuamiellytä.
Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessanisiten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:
– Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?
En vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskallatuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:
– Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa.
Ihmettelen, miksi haukottelette…?
Nämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitinhämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.
– En tiedä, – huoahti hän. – Minun mielestäni nainen on nainen jamies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kutensanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnonlakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainentarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te, mutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta.Runollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on samakuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistäja viljelyksistä.
Kun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämmehiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.
– Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! – sanoihän. – Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajiasanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin