Jagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa, kuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä.Tuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä jajos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjanmukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuinJagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi, joutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleetmilloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossahe tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksiVolodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.
Paitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessävielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita – joksi häntä yleisesti sanottiin – , rouva Jagitshin serkku, ylikolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineenja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassapakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi ainahuomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti, oli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkiamiten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltostija mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksujaaikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitäomenia.
– Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, – hän kaivoi nenäänsä. – Tuoon todellakin tyhmää!
Kun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin jataloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensäpuoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätähäntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantuasynkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää,että hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin, jotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa pardépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaaneikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa, mutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsiSofian – ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavintahänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häidenjälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan, jota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausiahänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkäänreessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa japuristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä,että Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntäsekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakinhuonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestäänkohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeydentunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajanviereen, huutaa, viheltää…
Juuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainentornikello. Rita teki ristinmerkin.
– Tässä luostarissa on meidän Oljamme, – sanoi Sofia Lvovna, jokamyöskin teki ristinmerkin ja huoahti.
– Minkätähden hän meni luostariin? – kysyi eversti.
– Par dépit, – vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnanja Jagitshin avioliittoa. – Nykyään on tuo par dépit niin muodissa, kun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroialati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä – siinä se oli! Kaikki hämmästyivät!
– Se ei ole totta, – sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensaalas ja näyttäen kauniit kasvonsa. – Ei se tapahtunut par dépit, vaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensätuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Jaäiti kuoli surusta.
Hän nosti kauluksen jälleen pystyyn.
– Ja siinä teki Olja oikein, – hän lisäsi kolealla äänellä. – Elääkasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin SofiaLvovnan, – sekin on arveluttavaa!
Sofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoitiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumusvaltasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:
– Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä
Oljan!
Käännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja SofiaLvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämänelämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajajapysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksinluostarin portille.
– Joudu, ole hyvä! – huusi hänen miehensä hänelle. – On jo myöhä!
Hän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkinlehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänenjalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsäpäällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä olihänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitteneteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisikatajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olentoavasi kovin syvään kumartaen… Kirkossa ei jumalanpalvelus ollutvielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessasytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytyttelikynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttarejaseisoi liikkumattomia mustia olentoja. "Tuossa samassa asennossahe tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka", – ajatteli SofiaLvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, – ikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noitaliikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntäänalkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisennunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi, vaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloinpitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyiluostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.
– Olja! – huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimattaliikutukselta sanoa sanaakaan. – Olja!
Nunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänenkalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä – kuten näytti – valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.
– Ihmeen on Jumala tehnyt! – virkkoi hän lyöden myöskin laihat, kalpeat kätensä yhteen.
Sofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa, että hänestä leviäisi viinin löyhkä.
– Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, – sanoi hän kuin nopeasta käynnistä hengästyneenä. – Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!
Minä… minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?
Eikö sinun ole ikävä?
Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoihiljaisemmalla äänellä:
– Meillä