V
Toukokuun 11 p: nä, keskipäivällä.
Teidän aavistuksenne oli tosiaan oikea, surun ahdistama ihmis-parka: minä olin päättänyt, etten teille enää kirjoittaisi; sillä mitä varten koettaisi ihminen, joka makaa haudan syvyydessä, vielä itsepäisesti kurotella käsiään haudasta, paitsi kohottaakseen ne Jumalan puoleen? Mutta eräs ihmeellinen tapaus sai minut muuttamaan päätökseni.
Tuon kirjeen, jonka te olitte kirjoittanut pelkästään itseänne varten, tuon kirjeen, jossa te laskette koko sielunne avoinna Herran jalkojen juureen, tuon kirjeen, aatostenne uskotun, maljan, joka oli katkeruutta puolillaan ja jonka piti teidän palattuanne tulvia yli laitojen kyyneleistänne, tuon kirjeen toi kyyhkynen, tällä kertaa petturi, minulle, ei teidän kääntämänänne sen siiven alle, vaan se itse, kantaen sitä nokassaan, niinkuin vedenpaisumuksen arkin kyyhkynen kantoi vihantaa oksaa, joka ilmaisi, että vedet alkoivat valua pois maan pinnalta, kuten kerran kuivuvat kyyneleet anteeksi saaneen syntisen poskilta.
No hyvä, olkoon niin! minä otan vastaan tehtävän, jonka minulle annatte: kantaa osaltani suruanne; sillä niinhän tosiaan on, etten olekaan enää itseni oma, ja ne voimat, jotka Jumala on minulle jättänyt, täytyy minun käyttää vipusimena nostaakseni toisia onnettomuudesta.
Sieluni on tästä hetkestä alkaen omista kovista muistoistani tyhjä; vuodattakaa siihen kohtalonne, te puro, joka etsitte rantaa, johon laskea, te lentotähti, joka haette tähteä siihen sammuaksenne.
Kysytte, miksi kärsitte, vaikkette ole mitään tehnyt. Varokaa! Jumalalta te kysytte, ja matka kysymyksestä herjaukseen on lyhyt, kuiluun syöksyminen nopea.
Ylpeys on täällä maailmassa meidän ankarin vihollisemme. Kerrotaan, että esiintyy nykyään filosofi, joka on jakanut koko luonnon pyörre-järjestelmiin. Hänen mukaansa jokainen kiintotähti on aurinko, sellaisen maailman keskus kuin tämä meidänkin on, ja kaikki nuo maailmat kiertävät tasapainokin alaisina ja vetovoimia noudattaen avaruudessa, kukin oman keskuksensa ympäri, toisiinsa törmäämättä tai sekoittumatta.
Kas siinä järjestelmä, joka suurentaa kyllä Jumalan, mutta pienentää suuresti ihmisen, vai kuinka?
Niinpä voidaan myöskin meidän kunkin maailma jakaa miljooniin eri maailmoihin. Ylpeytemme uskottelee jokaiselle meille, että me olemme aurinko, jonkin kiertojärjestelmän keskus, kun me oikeastaan olemmekin enintään vaan atoomeja, tomuhiukkasia, joita Herran henkäys kierrättää vetovoimansa mukaan miljoonittain noiden enemmän tai vähemmän loistavain tähtiensä ympäri, joita kutsutaan kuninkaiksi, keisareiksi, ruhtinaiksi, sankareiksi, lyhyesti sanoen: tämän maailman mahtavien ympäri, joille Jumala on antanut heidän valtansa merkiksi valtikan tai piispansauvan, tiaran tai miekan.
Ja ken teille sanoo, eivätkö henkiset asiat pysyttäydy tasapainossa samalla tavalla kuin aineellisetkin? Ken teille sanoo, etteikö siveysmaailman laki ole juuri se, että toisen puolen sydäntä täytyy viihtyä kyynelissä, jotta toinen saisi olla ilossa, niinkuin toisen puolen maapalloa täytyy olla pimeässä, että toinen puoli olisi valossa?
Kertokaa siis minulle onnettomuutenne, surun ahdistama ihmis-parka; sillä kuinka suuret onnettomuutenne lienevätkin, eivät ne ole, siitä olen varma, minun kovien kohtaloitteni vertaisia; kertokaa, ja minulla on toivoakseni lohdutus jokaiseen valitukseenne, palsami jokaiseen haavaanne.
Mutta sitten, sitä rukoilen teiltä, juokaa puolestanne ainoastaan minun sanojeni purosta, etsimättä lähdettä, josta ne juoksevat; tehkää kuin mustat etioopialaiset ja Egyptin tummat lapset, jotka sammuttavat janonsa Niilin rannoilla ja luulevat, että he tekisivät jumalattoman teon, jos nousisivat virtaa myöten sen lähteille saakka.
Eräistä sanoista, jotka pujahtivat suustani, olette luullut voivanne nähdä mennyttä elämääni; olette tehnyt minusta tämän maailman mahtavan; olette luullut, että minun syöksymistäni seurasi valonjuova, ja että olen pudonnut taivaasta maan päälle kuin salaman lyömä enkeli.
Nähkää kaikkein ensiksi erehtyneenne: minä olen halpa munkki, ja nimeni on vähäpätöinen; entisyyteni – olipa se pieni tai loistava, tavallinen tai ylpeä, olen kadottanut täydellisesti muististani, ja ollen huonopäisempi elämässä kuin se muinaisajan filosofi, joka muisti taistelleensa Troian piirityksessä, oli kuollessaan, en muista tänään eilistä päivää enkä huomenna ole muistava nykyistä.
Niin tahdon minä askel kerrallaan astua iäisyyteen, tasoittaen pois kaikki jäljet, mitä olen elämästäni jättänyt, saapuakseni kuolemani päivänä Herran eteen sellaisena kuin olen äitini kohdusta tullut: Solus, pauper et nudus; yksin, köyhänä ja alastomana.
Hyvästi, sisareni; älkää pyytäkö minulta enempää kuin minä voin antaa teille, jotta voisin teille aina antaa.
VI
Toukokuun 12 p: nä.
Aivan oikein, te ymmärsitte kaikki; niin, sillaikaa kuin minä makasin Jumalan jalkain juuressa, vaatien häntä tilille ankaruudesta, vaikka minun olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi epäilystäni; niin, silloin Jumala antoi minulle ihmetyön kaltaisella tapahtumalla tuon lohdutuksen, jonka minä luulin itseltäni riistetyksi, ja meidän airuemme, se uskollisuutensa tähden uskoton, toi teille itsestään nuo minun ajatusteni tai paremminkin sydämeni yliläikkyneet purkaukset, jotka olivat paperille vuotaneet.
Te tahdotte pysyä tuntemattomana; olkaa! mitä minä siitä, jos aurinko kätkeikse pilviin, jos tuli verhoutuu savuun, kunhan vaan läpi pilven tai savun auringon säteet suovat minulle valoa tai tulen liekki minua lämmittää? Jumalakin on näkymätön ja tuntematon: tuntuuko silti Jumalan käsi heikommin lepäävän maailman ylitse?
Minä en sano teille olevani halpa nainen; minä sanon: Olen ollut ylhäinen, olen ollut rikas, olen ollut onnellinen; nyt en ole enää mitään tuosta; minä olen kaikesta sielustani rakastanut miestä, joka myöskin rakasti kaikesta sielustaan minua; se mies on kuollut; tuskan jäätävä käsi riisui minulta ylhäiset vaatteet ja puetti minut pyhään kaapuun, väliaikaiseen pukuun: niiden huolihuntuun, jotka eivät enää elä ja jotka eivät kuitenkaan ole kuolleet.
Ja tämä on minun kipeä kohtani:
Minä olen ruvennut nunnaksi unohtaakseni hänet, joka on kuollut, ja ollakseni muistamatta muuta kuin Jumalaa; mutta joskus minä unohdan Jumalan enkä muista kuin hänet, joka on kuollut.
Siksi minä valittelen; siksi minä vaikerran, siksi minä huudan
Herrallemme: "Herra, armahda minua!"
Oi, sanokaa minulle, mitä te olette tehnyt saadaksenne sielustanne pois tuskan, jota se oli täynnä? Kallistitteko sen vuotamaan kuin maljan? Minä teen niin rukoillessani, ja jokaisen rukouksen jälkeen näen sieluni täydempänä maallista rakkautta kuin ennen, ikäänkuin se ei, purkamatta pois katkeruuden mehua, jota se sisältää, pystyisi kallistuessaan muuhun kuin ammentamaan sisäänsä jostakin tulisesta järvestä uutta samallaista karvautta.
Vastauksenne lienee yksinkertainen ja tunnen sen jo ennakolta: "Minä en ole koskaan rakastanut."
Mutta jos ette ole koskaan rakastanut, millä oikeudella kerskutte sitten kärsineenne?
Olisi pitänyt alkaa sanomalla minulle: "Minä en ole koskaan rakastanut."
Silloin en olisi pyytänyt teiltä en apua enkä lohdutusta; silloin en olisi ainoastaan hyväksynyt kaukana pysymistänne ja vaikenemistanne, vaan olisin kulkenut lähitsenne niinkuin kuljetaan marmorikuvan ohitse, jolle kuvanveistäjä on antanut ihmisen muodon, mutta jonka rinnassa ei ole koskaan sykkinyt ihmisen sydän.
Jos ette ole koskaan rakastanut, niin sanon minä teille vuorostani tällä kertaa: Älkää vastatko minulle, me emme ole samasta maailmasta, me emme ole eläneet samaa elämää. Minä erehdyin ulkonäöstä; miksikä enää vaihtaisimme keskenämme turhia sanoja? Te ette kuitenkaan ymmärtäisi, mitä teille sanon; minä en ymmärtäisi,