Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914. Donner Kai

mutta silti hyväntahtoinen mies. Oma huoneeni oli hyvin tyypillinen siperialaisille talonpoikaiskodeille ja sentähden kuvaan sitä hieman yksityiskohtaisemmin. Sisäänkäytävänä oli matala ovi, johon minä usein löin pääni, ja ikkunoita oli kolme. Lasit olivat vanhoja, vihreitä ja täynnä halkeamia. Isommat reiät olivat nahalla tai paperilla paikatut. Ikkunalaudoilla oli runsaasti räikeävärisiä ja pahalle haisevia kukkia. Nurkassa vastapäätä ovea oli toista kymmentä pyhimyskuvaa, jotka siellä oleskeluni aikana vähitellen siirrettiin muualle, koska ei arveltu minun niistä erikoisesti hyötyvän. Suurin ikooni kuvasi pyhää ja ihmeitätekevää Nikolausta ja lähinnä paras neitsyt Maariaa Jeesuslapsi sylissään. Kumpaakin kuvaa oli kaunisteltu hopeapaperilla ja koreilla nauhoilla ja edellistä kuvaa peittävän lasin alla oli Nikolauksen rinnalla kaksi vahakynttilää isäntäväen häistä, joita yleisen tavan mukaan säilytetään, kunnes ne asianomaisten henkilöiden kuollessa annetaan heille mukaan arkkuun viimeistä matkaa varten. Pyhimysryhmän läheisyydessä oli Kronstattilaisen isä Johanneksen kuva. Vähän etäämpänä prameilivat kenraali Linjevitshin, Buharan emiirin ja keisarillisen perheen jäsenten kaikkialla välttämättömät kuvat, joita tataarit samojedeillekin joskus kaupittelevat. Niiden ympärille oli liimattu mitä erilaisimpia postikortteja. Yhdessä niistä oli suuri muna, jonka päällä seisoi punainen kukko ja itse munaan oli kirjoitettu: "Kristus on ylösnoussut". Edelleen oli siellä kuvia Betlehemin lastenmurhista ja hurjasta, urhoollisesta ja väkevästä Boova kuninkaasta, joka taisteli Polkan jättiläistä vastaan, joka oli puoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Koko tuota pitkää, kirjavaa ja mieltäylentävää kuvasarjaa ympäröi punaisista paperikukista ja kuusenoksista tehty seppele, jossa vielä roikkui pääsiäisen aikuisia värjättyjä munankuoria. Huonekalut supistuivat muuhun loistoon nähden verrattain vähiin. Ikkunain välissä oli neliskulmainen pöytä ja pari tuolia ja niitä vastapäätä oli sänky tahi oikeammin penkki, jolla oli monen monta tyynyä sekä lammasturkki peittona. Sängyn läheisyydessä oli pari kirstua, jotka sisälsivät vaatteita, tupakkaa ja muita kalleuksia. Huone kokonaisuudessaan näytti oikein hauskalta, seinät ja katto kun olivat valkeiksi maalatut. Siellä täällä oli pieniä ruskeita ja nopeasti liikkuvia pilkkuja – ravintoa etsiviä torakoita. Jokseenkin samaan tapaan ovat kaikkien varakkaampien talonpoikaistalojen vierashuoneet sisustetut siinä osassa Siperiaa, jonka minä tähän asti olen nähnyt. Ei kuitenkaan muiden kuin jo aikoja sitten sinne muuttaneiden venäläisten, n.s. sibirjakkien, luona.

      Isäntäni, nimeltä Sjerjakov, oli vanha tyypillinen siperialainen kauppias. Hän oli alkanut tyhjin käsin, sittemmin hankkinut itselleen verrattain suuren omaisuuden ja ruvennut julkista hyväntekeväisyyttä harjoittamaan, minkä johdosta arkkipiispakin oli hänen luonaan vieraillut ja josta toiminnastaan hän oli saanut muutamia mitaleja. Sittemmin oli vastoinkäyminen häntä kohdannut, hän eli korttipelissä hävittänyt omaisuutensa ja nainut vaimon, joka oli luullut häntä rikkaaksi. Nyt hän eli lastensa antamalla avustuksella ja myymällä yhtä ja toista ennen vararikkoa kätkemäänsä tavaraa. Muuten on myönnettävä, että hän oli rehellinen ja hyväsydäminen ukko, joka mielellään tunnusti syntinsä, mutta samalla kerskasi sillä, että lapsensa olivat kohonneet korkeammalle kuin kylän muitten asukasten – yksi pojista opiskeli lääketiedettä ja toinen oli kansakoulunopettaja – arvellen tämän osittain johtuvan heidän isänsäkin ansioista. Talon emäntä oli suuri ja rasvainen ja lihava ja melkein kaljupää sekä niin punakasvoinen, ettei varmaankaan yksinomaan kotoisen lieden lämpö ollut sellaista ihmeellistä väritystä saanut aikaan, vaan myöskin se viina, jota hän varasteli ankarassa kurissa pidetyltä herraltaan ja mieheltään. Hän askaroitsi monenlaisissa hommissa ja m.m. oli hänellä tapana ottaa luokseen raskaita naisia, joita hän taitavasti hoiti. Senvuoksi minun toisinaan oli pakko keskeyttää työskentelyni seinän toisella puolella tapahtuvien asiain johdosta. Usein olinkin hyvin ärtynyt, kun minua häirittiin, mutta kun synnytys oli suoritettu, pieni lapsi ilmestynyt maailmaan ja kaikki muut tulivat huoneeseeni tekemään ristinmerkkejä pyhimyskuvien edessä ja rukoilemaan vastasyntyneen puolesta, silloin minäkin tulin liikutetuksi enkä tuntenut mitään kiukkua emäntääni kohtaan. Mutta kun hän joskus peitti kaljun päänsä mustalla kalotilla ja pukeutui miehensä edellisen vaimon räikeänvihreään puseroon ja mustaan alushameeseen ja juhlien jälkeen palasi kotia aivan juovuksissa, en sietänyt häntä edes katsella.

      Esitettyäni ylläolevassa lukijoilleni läheisimmän ympäristöni puhun vielä pari sanaa itse kylästä ja sen asukkaista, jotka hekin omalla tavallaan ovat sangen tyypillisiä.

      Tymskoen kirkonkylään, jonka venäläiset 1800-luvun alkupuoliskolla perustivat samojedien omistamalle maalle, kuuluu nykyään noin 30 taloa ja on siinä enintään 200 asukasta. Toiset taloista ovat uudet ja sangen komeat, mikä johtuu siitä, että jotkut paikkakunnan kauppiaista ovat verrattain varakkaat, sekä siitä erikoisesta asianhaarasta, että kevättulva joka vuosi nielee leveän rantakaistaleen, mikä taas pakottaa asukkaat määrätyn ajanjakson kuluttua muuttamaan talonsa korkeammalle ja sentakia myös pitämään niitä suhteellisen hyvässä kunnossa. Kirkkokin on jo vähintään viisi kertaa muutettu, ja paikka, missä se alkuaan seisoi, sijaitsee kaukana joessa tai vastapäätä olevalla rannikolla. Lähempänä metsää tavataan kehnommin rakennettu köyhien osa kylää; sen muodostavat osittain maahan kaivetut tai kokonaan maanalaiset hökkelit ja luolat, joissa on ikkuna katossa ja seinät mullasta ja savesta tehdyt. Noissa tilapäisissä suojissa asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja ja ostjakkeja sekä irtainta väestöä, joka viettää remuavaa ja syntistä elämää, kun vain on olemassa rahaa, toisin sanoen viinaa, mikä ei suinkaan ole harvinaista.

      Kaikki Tymskoen varakkaammat "porvarit" käyvät kauppaa ympäristössä asuvien samojedien kanssa. Se on mitä alkuperäisintä laatua ja yksinkertaista vaihtokauppaa; alkuasukkaat antavat kauppiaille turkiksia, kalaa sekä setripuunkäpyjä, minkä vastineeksi he saavat jauhoja, kankaita, ruutia, tupakkaa, viinaa ja muuta, mitä tarvitsevat tai eivät tarvitse. Kaikki myydään kalliista hinnasta ja voitto on tavallisesti 100 % ja enemmän. Jäänlähdön jälkeen matkustavat kaikki, jotka siihen vain pystyvät, läheistä Tym-jokea ylös, jossa he kaukana kaikesta esivallasta pääsevät harjoittamaan usein hyvinkin hävytöntä kiskomistansa ja kauppaansa sangen helposti petkutettavien luonnonlasten, samojedien kanssa. Seurauksena tästä on, että samojedin täytyy maksaa maksamistaan, mutta siitä huolimatta hän yhä vain jää velkaiseksi.

      Kalastusta harjoittavat ja sillä elättävät itsensä useimmat kylän köyhimmistä asukkaista. Se onkin nykyään melkein kannattavampaa kuin kauppa, joka vuosi vuodelta on huonontunut. Kaikki voisivat elää mitä huolettomimmalla tavalla, jollei tuota kirottua viinaa olisi olemassa. Mutta niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset, venäläiset ja alkuasukkaat, kaikki näkyvät olevan saman ikeen alla. On tosiaankin omituista nähdä kylän asukkaiden pitkien pyhien aikana hoipertelevan pitkin katua kirkuen ja huutaen, joskus hoilaten lauluja, jotka saattaisivat olla kauniitakin, toisinaan taas rähisten ja kinastellen kuin missäkin hulluinhuoneessa.

      Tuo heidän pahanlaatuinen elämänsä, jota en kuitenkaan tahtoisi sanoa erikoisesti Siperialle kuvaavaksi, vaikka se on ominaista Tymskoelle, riippuu kaiketi paljon siitä, että asukkaat ovat samojedien ja venäläisten, entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten hyvin sekarotuisia jälkeläisiä. Samalla se nähtävästi voi johtua siitäkin, että kylän sielunpaimen ei ole erikoisen sopiva virkaansa. Lukuunottamatta sitä, että hän oli siinä määrin sivistymätön, että luuli Suomen olevan Englannissa ja sen johdosta sanoi minuakin engelsmanniksi, jota nimeä sitten sain paikkakunnalla kantaa, niin hän, samoin kuin muutkin, rakasti erikoisesti votkaa ja esiintyi myötäänsä juovuksissa missä ja koska tahansa. Muistan elävästi, kuinka hän eräänäkin päivänä mitä kirkkaimmassa humalassa toikkaroi huoneeseeni, tupertui kumoon ja nukahti siihen, vaikka minä paraikaa olin työssä samojedilaisen kielimestarini kanssa. Papin juopottelu oli tosin selitettävissä onnettoman avioliiton ja erämaassa oleskelun kannalta, mutta on hyvin ymmärrettävää millä tavalla tuollainen sielunpaimenen esiintyminen on omiansa vaikuttamaan sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin ihmisiin. Samaten on ymmärrettävää, että sellaiset kirkon apostolit eivät kykene samojedeja kristinuskoon käännyttämään. Isäntäni aikoja sitten rakennuttamaa koulua ei myöskään, ikävä kyllä, juuri paljon