Ulkonaisessa suhteessa Tomsk ei huomattavasti eroa muista samankokoisista venäläisistä metropoleista, mutta sittenkin on olemassa jonkinlainen ero. Siperian henkisenä keskuksena sillä on huomattava merkityksensä ja tämän johdosta se kohoaa muita maanosan kaupunkeja korkeammalle tasolle. Paikkakunnalla on oma yliopistonsa ja teknillinen korkeakoulunsa sekä muitakin korkeampia kasvatuslaitoksia. Yliopistossa on lääketieteellinen ja juridinen tiedekunta sekä yli 1,000 oppilasta. Filosofista tiedekuntaa on jo kauan suunniteltu, mutta vahvistusta ei ole saatu. Kirjasto on hyvin arvokas, etupäässä kreivi Stroganovin lahjoituksen johdosta. Se sisältää suuret määrät kaunokirjallisuutta ja m.m. osan Voltairen kirjastoa, kirjoja, joissa monessa tavataan hänen omakätisiä ja tähän saakka julkaisemattomia muistiinpanojaan. Kaupungissa työskentelee monta tieteellistä seuraa, mutta sopivia henkilöitä ja rahojakin kaivataan kipeästi. Siperian tutkimukselle olisi erittäin tärkeätä saada Tomskiin perustetuksi täydellinen yliopisto, joka opettajiensa ja oppilaittensa avulla pystyisi johtamaan senlaatuisia tutkimuksia ja sivistystyötä ylimalkaan. Jos Siperiasta koskaan toivotaan jotakin parempaa kuin mitä se nyt on ja jos mieli sivistyksen siellä voittaa vakinaista jalansijaa, on välttämätöntä saada sellainen laitos perustetuksi. Joskin siellä tulisi vallitsemaan vapaamielinen henki, niin tämä sittenkin luultavasti olisi suositeltavampaa kuin että karkoitetut ja pakkotyöhön tuomitut valtion kustannuksella sitä ja sosialismia levittävät, niinkuin entinen kenraalikuvernööri Anutshin kuuluu lausuneen.
Nähtävyyksiä ei Tomskissa ole paljon. Merkillisimpiä sellaisia on eräs vanha ränsistynyt puutalo, jota asukkaat pitävät suuressa arvossa. Talossa sanotaan keisari Aleksanteri I: n asuneen – kuolemansa jälkeen. Kerrotaan näet keisarin väsyneenä kaikkiin hallitustöihinsä vetäytyneen asumaan kauas pääkaupungistansa elääkseen loppuikänsä rauhassa ja syrjässä ihmisistä ja tapahtumista, virallisesti kuolleena. Mainitaan hänen pari kertaa vuodessa vastaanottaneen hovikuriireja ja muutamat ylhäiset henkilötkin kuuluvat käyneen häntä tapaamassa. Olkoon miten tahansa, tuntemattoman erakon hauta on Tomskissa ja kansa kunnioittaa häntä pyhänä miehenä. Joskin kertomus ei ole muuta kuin juttu, niin on kuitenkin varottava epäilemästä asiaa Tomskissa. Sillä sikäläiset ihmiset eivät pidä siitä, että heidän kaunista tarinaansa koetetaan repiä rikki.
NARYM JA TYMSKOE
Marraskuun keskivaiheilla, jolloin kotimaassa usein ei vielä ole talvesta paljonkaan tietoa, muuttui sää äkkiä Tomskissa ja lämpömittari osoitti -40 °C ja enemmänkin. Jokia kahlehtivat metrinpaksuiset jäät ja purot kangistuivat pohjiaan myöten. Lumi oli kuukautta aikaisemmin peittänyt likaisen maan. Siperian talvi näytti hampaitaan ja ihmiset saattoivat jälleen matkata paikasta toiseen. Eräänä kirkkaana talvipäivänä saapui jäätä pitkin pohjoisilta seuduilta satoja kuormia täynnä kaloja – sampea, sterlettiä, njelmaa, muksunia ja muita – noita kaloja, joilla samojedit elättävät itsensä ja venäläiset rikastuvat. Nuo pitkät karavaanit osoittivat tien olevan avoinna ja olivat merkkinä siitä, että minä vihdoinkin saatoin varustautua kauan odotetulle matkalleni.
Paroni Aminoffin kokeneella johdolla sainkin kootuksi kokonaisen varaston tarpeellisia kaluja. Ensimäinen hevosmatkani tuli olemaan noin 600 kilometrin pituinen ja senpätähden hankin itselleni kunnollisen reen. Se muistutti eniten suurta heinähäkkiä kapeilla jalaksilla ja laitoihin oli kiinnitetty vankat puut estämään sitä kaatumasta. Etupuolella oli lauta, jolla kyytimies istui ja ohjasi kolmea pientä narymilaista hevosta, jotka tien kapeuden takia tavallisesti olivat peräkkäin valjastetut. Reen pohjaan olivat arkkuni fonografeineen ja muine kojeineen lujasti köytetyt, niiden päällä oli mukavuuden vuoksi jonkun verran heiniä ja ylinnä istui matkamies kaikessa loistossaan. Niin, "loistolta" se ainakin minusta tuntui, joka olen aina ollut laiha ja aina toivonut voivani lihota. Siinä istuessani olisin näet pyylevyydessä voittanut minkä venäläisen ajurin tahansa. Ulkonäköni, ikävä kyllä, ei vastannut todellisuutta, sillä tämä mahtava volymi oli keinotekoisella tavalla saavutettua. Tavallisten sarkavaatteiden päälle olin vetänyt paksun turkin ja sen päällä oli minulla toinen samanlainen aasialaismallinen, hirvennahasta tehty ja karvat ulospäin. Jalkoja suojasivat siperialaiset huopasaappaat (pimy), jotka hyvin kelpaavat 40 asteen pakkasessa. Muuten olin varustautunut vain välttämättömimmillä tarveaineilla niinkuin teellä (tiiliteellä), sokerilla, tupakalla, spriillä kiinteässä muodossa (myöskin muunlaisella), joka on erinomaisen käytännöllistä matkoilla tulta sytyttäessä ja keittämistä varten. Paremmat vaatteet, kaulukset, lakanat ja tyynyt, hammasharjat, parranajovehkeet y.m. jätin hyvin ymmärrettävällä kaipuulla melkein kahdeksi vuodeksi Tomskiin. Erinäisiä tarpeita varten olin hankkinut itselleni monia suosituskirjeitä, kuvernööriltä ja arkkipiispalta, sekä revolverin, joka eritoten Tomskin läheisyydessä kuuluu olevan hyvin tarpeellinen. Myöhemmin sainkin pari kertaa sen paukkeella pelottaa tunkeilevia ihmisiä, jotka kaukaa yrittivät hevosiamme ampua.
Voidakseni matkustaa nopeasti ja mukavasti olin sitäpaitsi kuvernöörin virastosta saanut, n.s. otkrytyj list'in – avoimen kirjeen, joka tavallisesti annetaan virkamiehille ja oikeuttaa käyttämään postihevosia, joita on miltei joka kylässä. Tällä ensimäisellä matkallani oli tuo maagillisesti vaikuttava sininen paperi suuriarvoinen, sillä sen nojalla tällainen outo ja pakanallinen muukalainen, joka ei edes majaan astuessaan tehnyt ristinmerkkiä, pääsi vastaamasta moneen uteliaaseen ja turhaan kysymykseen. Tavallisena matkustavaisena, eikä virkamiehenä, olisin voinut herättää vakavaa epäluuloa, kun en venättäkään juuri nimeksikään osannut, vaikka eräs tietämätön kielimies Tomskissa oli minua juuri sen taitamisesta onnitellut. Olin näet kerran puheessani käyttänyt "influenssa" sanaa, jota hän luuli tosi slaavilaiseksi. Matkakaveriksi oli Tomskin ispravnikka antanut minulle Saratovin kuvernementista kotoisin olevan nuorukais-raukan, joka oli joutunut Siperiaan etsimään isäänsä, joka oli karkoitettu moneksi vuodeksi Narymiin. Hänen kanssansa minä matkan varrella seurustelin; oli hauska nähdä minkälaisella ylpeydellä hän seurassani marssi kestikievareihin (zemenskaja kvartira) viettämään yötä ja miten komentavasti hän paperillani tilasi hevosia ajoneuvojamme varten. Maatessani hänen kanssaan samassa sängyssä tai yhdessä lattialla minä ensi kertaa sain kuulla esitelmiä m.m. suurista mustista torakoista, jotka "syövät pieniltä lapsilta silmät" ja tuottavat kotionnea, sekä tavallisista russakoista, jotka päivisin koristavat jokaisen paremman talon seiniä ja öisin kuljeksivat ihmisten kasvoilla. Kun hän oli avustanut minua polttamaan loppuun paperossini, opetti hän minua nuolemaan kokoon mahorkka-savukkeita sekä käyttämään eli siis polttamaan niitä, mikä alussa oli paljon vaikeampaa. Ensimäiset minä kielelläni liimasin kokoon ja hän sai polttaa ne. Myöhemmin kävi päin vastoin.
Tomskin pohjoispuolella oli osittain sangen asuttuja seutuja, mutta kuta kauemmaksi saavuttiin, sitä harvemmassa olivat kylät ja erämaan autius kävi yhä suuremmaksi ja ääretön yksitoikkoisuus painoi raskaan leimansa maisemaan. Syynä siihen oli kenties, että autio luonto ei enää esiintynyt alkuperäisessä voinnissaan ja suuruudessaan. Minusta tuntui, tottumaton kun olin ankaraan pakkaseen (-40°, -45°) ja kylmään tuuleen, vaikealta keksiä mitään kaunista sellaisessa maisemassa, jonka keskipisteeksi pakostakin muodostui tunnottomaksi paleltunut nenäni. Sitäpaitsi oli tuo satojen vuosien vanha ja kunnianarvoinen metsä