Magnhild. Bjørnstjerne Bjørnson

Hän valaisi ensin sisään ja astui heti perästä sinne. Hän sulki oven lukkoon peräänsä. Eukko kuuli että siellä sisällä alkoivat huonekalut kolista, ja meni ovelle. Siinä kuuli hän, että yhtä sängyistä alettiin vetää pitkälle. Heti tuli Magnhild jälleen ulos, kynttilä kädessään. Hänen kasvonsa punersivat valonloisteessa. Hän näytti lujalta. Eukolle hän sanoi, ettei hän tahtonut häneltä mitään. Satulaseppä tuli vasta kauan aikaa perästäpäin, sillä hän hoiteli hevosta, jonka hän oli matkaa varten lainannut. Kynttilä seisoi salin pöydällä. Ei ollut ketään ylhäällä.

      IV

      Tuosta illasta oli kulunut kaksi vuotta ja kolmattakin kelpo kappale.

      Magnhild oli yhtä pitkältä perehtynyt uuteen totunnais-elämäänsä kuin vanhaan.

      Kirkkoherra oli käynyt häntä katsomassa kolme neljä kertaa vuodessa, maaten yötä työpajan yläpuolella olevassa suojassa, missä Skarlie muuten vietti yönsä, kotosalla ollessaan. Päivisin hän oleskeli kapteenin tai tullivirkailijan tai nimismiehen luona. Sitä nimitettiin papinajoksi, kun ne päivät tulivat.

      Silloin pelattiin shakkia päivisin ja korttia iltasin. Rouva ja neidit olivat myös pari kertaa käyneet alakerrassa tervehtimässä.

      Itse lastauspaikalla ei ollut sanottavasti ketään, jonka kanssa Magnhild seurusteli.

      Bergeniin olivat Skarlie ja hän tehneet matkan. Mitä sillä lienee tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta – vähät siitä, mutta sen perästä he eivät matkustaneet Bergeniin enempää kuin mihinkään muuallekaan.

      Skarlie oli enemmän matkoilla kuin kotona, hän harjoitteli rahakeinottelua. Käsityönsä hän melkein oli jättänyt sikseen, vaikka vielä pitikin myymälää. Magnhild itse oli jonkun aikaa seudulle tulonsa jälkeen, arvatenkin Skarlien välityksellä, saanut koulutoimikunnalta toimekseen ruveta erään käsityökoulun johtoon. Nyt hänellä oli joka päivä tunti tai kaksi isossa kansakoulussa, sitä paitsi antoi hän yksityisopetusta täysikasvuisille tytöille. Aika kului muuten käveltäissä, lauleltaissa ja hieman ommeltaissa, mutta lukua hän ei melkein ollenkaan harjoitellut. Se ikävystytti häntä.

      Rönnaug oli heti hänen jälkeensä saapunut Öreniin. Hän oli ottanut palveluspaikan likimmällä kyytiasemalla ansaitakseen nopeasti rahoja Amerikan piljettiä varten. Hän ei sanonut tahtovansa virua täällä enää minään hylkiönä.

      Magnhild otti huostaansa Rönnaugin rahat ja pelästyi siitä että ne niin nopeasti karttuivat. Sillä hänellä oli omat ajatuksensa siitä asiasta. Nyt oli piljetti ostettu, Magnhild jäisi tänne olemaan ypö yksinään.

      Nostihan se vireille monet ajatukset, että matka valtameren poikki tuota outoa ja ehkä suurtakin päämäärää kohti menestyisi toiselta niin helposti eikä toiselta ollenkaan.

      Aamulla tämän läpivalvotun yön jälkeen astui hän tavallisen kiertokävelynsä laivalaiturille nähdäkseen höyrylaivan tulevan. Hän näki tavallisen määrän kauppamatkailijoita astuvan maihin, tavallisen joukon kohvertteja kannettavan heidän peräänsä, mutta tänä päivänä näki hän sitä paitsi kalpean, pitkä- ja pehmeä-tukkaisen sekä suurisilmäisen miehen kulkevan ison laatikon ympärillä, jonka hän vihdoin vaivalla sai tavaravaunun päälle hinatuksi. "Varovasti! varovasti!" hoki hän yhtenään. Se oli varmaankin piano.

      Kurkistettuaan pikimmältään kouluun näki Magnhild saman kalpean miehen ja ison laatikon hänen takanaan seisovan talonsa oven edustalla. Yksi majatalon isännistä oli mukana. Skarliella oli salin ja makuusuojan yläpuolella olevat huoneet varattuina vuokrattaviksi matkustajille, kun majatalot sattuivat olemaan täysinä. Tämä matkustaja oli kivulloinen ja tahtoi mieluimmin asua yksin.

      Magnhild ei ollut ajatellut huonetta pitemmälti vuokrattavaksi ja siten ottaa liikaa huolta vastuulleen. Hän kävi epäröiväksi. Mies tuli nyt lähemmäs. Sellaisia silmiä ei Magnhild ollut vielä milloinkaan nähnyt, ei milloinkaan niin hienoja, niin sielukkaita kasvoja. Kerrassaan lumoovina nuo silmät kiehtoivat häntä. Oli ikäänkuin yht'aikaa kaksi ilmettä tuossa katseessa, sisätysten toinen toisensa takana. Hän ei kyennyt itse tarkemmin tutkimaan seikkaa, mutta se valtasi hänet siinä määrin, että hän pisti etusormen suuhunsa ja unohti vastata.

      Nyt vieraan kasvot vaihtoivat ilmettä, hän kävi tähystävän näköiseksi. Magnhild tunsi sen, havahti, punastui, vastasi ja lähti. Mitä hän vastasi? Myönsikö vai kielsikö? Isäntä meni perästä. Vastaus oli siis myöntävä. Magnhildin täytyi ensin astua ylös katsomaan oliko kaikki kunnossa, sillä hän ei luottanut enää omaan säntillisyyteensä.

      Syntyi kauhea puuha, kun piano oli hommattava paikalleen ylös; aikaa otti myöskin sängyn ja sohvan siirrot j.n.e. Mutta kerran kaikki puuha kuitenkin loppui, kaikki hiljeni. Kalpea mies oli varmaankin väsynyt. Eikä aikaakaan, niin Magnhild ei enää kuullut yhtään askelta, yhtään kolinaa päänsä päältä.

      On erotusta sen hiljaisuuden välillä, joka on täynnä, ja sen, joka on tyhjä.