Illalla tuli Rönnaug, jonka he olivat tulleet tuntemaan ripille päästön valmistusaikana; hän palveli siellä läheisyydessä ja sai lomaa päivän johdosta. Hän toi muassaan joukon jutelmia seudun rakkausseikoista; pappilan vähätietoiset tytöt istuivat ihmettelevin silmin ja kuuntelivat. Hänen syynsä oli että nuorin sai repeämän uuteen silkkihamoseensa. Rönnaug vierittelihe alas mäkiä niin käsittämättömän rivakasti, että hänen täytyi toistaa temppunsa moneen kertaan ja sai papintyttären mukaansa.
Sitten ilmestyi hän usein iltasin työn loputtua. Kaikkia ilahutti hänen hilpeä vallattomuutensa. Hän oli terve ja pyöreä kuin varsa; hänellä oli niukalti vaatteita pukeutuakseen, koska hän aina repeli niitä risoiksi, ja ääreti hommaa hänellä oli tukastansa, joka aina roikkui hänen silmillään, syystä että hän ei koskaan malttanut järjestää sitä kunnolleen ylös. Kun hän nauroi, ja sitä hän teki yhtenään, heitähti hän päänsä vähän takakenoon, niin että ihmiset halki hammassarjan, valkoisen kuin petoeläinten, näkivät syvälle hänen kurkkuunsa.
Skarlie palasi syksyllä. Oli eroa sen vastaanoton välillä, minkä hän nyt sai osakseen ja edelliskertaisen. He seisoivat kaikki kolme hänen rekensä ympärillä, he kantoivat sisään hänen kapineensa, huolimatta hänen hymyilevistä vastusteluistaan, he nauroivat kun hän seisoi eteisessä ottaakseen turkit yltänsä.
Loppumatta rakeili hänelle kyselmiä ensi kerran kun he istuivat hänen luonaan hänen työhuoneessaan; ne olivat talteen pantuja arveluita ja epäilyksiä sen johdosta mitä hän viimeksi oli kertonut – myöskin muuten niitä näitä pulmia, joita he uskoivat hänen pystyvän selvittämään. Harvoista seikoista niillä seuduin hänellä oli tavallinen mielipide, – mutta hän puikahti tavallisesti pilapuheeseen, milloin häneltä jostakin haluttiin liian tarkkaa selontekoa. Ollessaan kahden Magnhildin kanssa saattoi hän lausua mielipiteensä jonkin verran vapaammin; alussa varovasti, mutta vähitellen rohkeammin.
Magnhild ei ollut koskaan kritikoinut ketään ympäristössään; nyt nauroi hän pian Skarlien kanssa kirkkoherran viimeistä saarnaa tai hänen laiskaa, unteloa elämäänsä, myöskin rouvan hämähäkin-verkon kuteloa, sillä Skarlie kuvaili kaikkea tuota niin hupaisesti. Opettajattaren "lihavaa lepoa", vieläpä ystävätärtenkin "ymmyrkäisiä keltapäitä" saattoi hän naureskella, sillä pilapuhe millä Skarlie kuvasi, oli siksi yllättävän uutta; – Magnhild ei huomannut, että tämä pilapuhe vähin erin löyhensi maan hänen ympäriltään.
Maalla niin tavallinen ajanvietto syytellä nuorta neitoa rakastuneeksi kääntyi sillä välin jotenkin odottamatta Magnhildiä kohtaan; häntä nimitettiin "satulasepän vaimoksi", syystä että hän aina istuskeli tämän luona. Satulaseppä sai itsekin kuulla siitä ja kutsui silloin oitis itsekin häntä "vaimokseen", "pitkäksi vaimokseen", "valkoveri-vaimokseen", "omaksi vallan nuoreksi vaimokseen."
Seuraavana kesänä papintyttäret muuttivat kaupunkiin kehittyäkseen pitemmälle. Opettajatar jäi "toistaiseksi" paikoilleen.
Satulaseppä tuli taas syksyllä suorittamaan työnsä valmiiksi. Magnhild oleskeli nyt sen johdosta entistä enemmin kahden kesken hänen seurassaan. Satulaseppä oli rattoisampi kuin milloinkaan ennen. Eräs pilanlasku, jota hän usein uusiskeli, oli matkustelu maan ympäri "nuoren vaimonsa" kanssa. Heillä oli hirmuisen paljon seikkailuja matkallaan, ja paljon merkillistä he kokivat, jota hän kertoi asiallisesti ja jolla oli itsenäkemyksen arvo. Mutta kaikkein rattoisimmin noiden kahden matkustajan kuvat pistivät esiin – mies nilkuttaen edellä matkalaukku kädessään ja nainen rientäen perässä sadetakki yllään ja sateenvarjo kädessään, poikki aution aron, pölypilvessä janoissaan ja sydämestään suuttuneena äijäänsä. Sitten he olivat lepäävinään miehen pikku talossa Örenissä, missä Magnhild teki mitä vain halusi ja varusti itselleen olonsa mukavasti kuin kuningatar.
Ei ole helppo kuvata minkä näköistä naamaa kirkkoherra esitti eräänä iltana, jolloin satulaseppä astui virastoon, istui häntä vastapäätä ja yleisen johdannon jälkeen kysyi: oliko kirkkoherralla mitään sitä vastaan, että Magnhild tulisi hänen vaimokseen? Kirkkoherra makasi sohvalla poltellen piippuaan, hän hukkasi piipun suustaan, käsi vaipui sen mukana, lihava naama veltostui taikinan tapaiseksi, josta silmät pistivät aatteettomina esiin kuin kaksi rusinaa – kunnes hän yht'äkkiä rytkähti ja melkoinen joukko joustimia ja pontimia hänen allansa natisten ja pamahtaen notkahti; kirja, joka virui nurinpäin hänen polvellaan, luisti lattialle, satulaseppä otti sen hymyillen ylös ja selaili sitä. Kirkkoherra oli noussut seisoalle. "Mitä Magnhild siihen sanoo?" Satulaseppä katsahti hymyillen ylös: "Luonnollisesti en olisi kysynyt, ellei häntä voitaisi ajatella sopivaksi minun kanssani siitä asiasta." Pappi otti piipun suuhunsa ja höyrysi poispäin. Hän tyyntyi vähitellen jonkun verran, ja pysähtämättä kulkuaan lausui: "oikeastaan minä en tiedä mitä tuosta tytöstä on tuleva." Satulaseppä tuijotti taas ilmoihin kirjasta, jota hän selaili ja jonka hän nyt laski käsistään: "Onhan se enemmin jonkinlaista adoptionia eli omaksi-ottoa kuin avioliittoa. Magnhild voipi tuolla alhaalla minun luonani kehittyä miksi hän itse tahtoo." Kirkkoherra katseli miestä, puuhkaili ja meni – ja puuhkaili. "Niin, olettehan te varakas mies?" – "No, jollen varakaskaan, niin ainakin on minulla kyllin varoja mennäkseni naimisiin." Hän hymyili.
Mutta tuossa naurussa oli jotakin joka ei oikein miellyttänyt kirkkoherraa. Ei häntä myöskään tyydyttänyt se välinpitämätön tapa, jolla toinen oli ottavinaan asian. Kaikkein vähimmin oli hänelle mieliksi joutua näin yllätetyksi. "Minun täytyy puhua asiasta vaimoni kanssa", sanoi hän ja puhisi. "Niin minun täytyy", lisäsi hän varmemmin; – "ja Magnhildin kanssa", tuli jälestäpäin.
"Luonnollisesti", sanoi toinen ja nousi seisoalleen.
Tuokion perästä istui rouva siinä missä satulaseppä oli istunut. Hän lepuutti molempia käsiään avoimina sylissään ja tuijotti ylös ja alas höyryävää aviomiestään. "Niin, miten sinusta näyttää?" kysyi tämä jälleen ja seisahtui puolisonsa eteen. Hän ei saanut mitään vastausta ja meni jälleen. "Mies on liian vanha", sanoi papinrouva vihdoin. – "Ja varmaan perin ilkijuoninen", lisäsi kirkkoherra. Hän seisahtui rouvansa likelle ja kuiskasi: "Ei kukaan tiedä oikeastaan, mistä hän tulee tai miksi hän tahtoo olla juuri täällä. Hänhän voisi pitää suurta tehdasta suuressa kaupungissa. – Varakas ja viekas lurjus!"
Kirkkoherra ei käyttänyt jokapäiväisessä seurustelussaan hienointa kieltä.
"Voi, että tyttö onkin antanut viekoitella itseään tähän!" kuiskasi rouva. – "Viekoitella! juuri se sana: viekoitella!" toisti pappi ja näpsäytti sormillaan, "viekoitella!" Hän mennä höyrytti poispäin.
"Minun on niin paha ollakseni hänen tähtensä!" virkkoi rouva, jolta vierähti muutamia kyyneliä. Tästä heltyi kirkkoherra. "Kuules, eukkoseni, meidän pitää puhua hänelle itselleen meidän kahden!" ja liikahti raskaasti paikalta.
Hetken päästä seisoi Magnhild virastohuoneen oven sisäpuolella, oudoksuen mitä kummaa häneltä tahdottaisiin. Kirkkoherra alkoi: "Onko todella totta, että sinä, Magnhild, olet suostunut rupeamaan tuon satulaseppäroivion vaimoksi?" Kirkkoherra käytti usein tuommoista yhteisnimitystä "roivio" oikean nimen asemesta. Magnhild lensi niin punaiseksi kuin hän ei kai koskaan vielä ollut ollut. Tämän käsittivät molemmat myöntämiseksi. "Miksi sinä et tule meidän puheille sellaisista asioista?" kysyi pappi pahoillaan. "Tämä on niin kummallista sinulta, Magnhild", sanoi rouva ja itki. Magnhild suorastaan säikähtyi.
"Tahdotko todella saada hänet?" kysyi kirkkoherra ja seisahtui ratkaisevasti tytön eteen. Eihän nyt Magnhild milloinkaan ollut tottunut tuttavallisuuteen. Näin siis tutkittuna hän ei nyt myöskään rohjennut ruveta suoraan kertomaan, miten asia alusta pitäen oli ollut leikintekoa; että hän sitten tosin oli aavistanut täyttä tottakin leikin takana, mutta että siihen aina uudestaan oli sekoitettu niin paljon pilanpitoa, ettei hän enää ollut pitemmältä piitannut sanoa vastaan. Kuinka voisi hän kirkkoherran seistessä hänen yläpuolellaan ruveta semmoista pitkää selitystä latelemaan? Ja näin hän sensijaan alkoi itkeä.
No, – eihän kirkkoherra