»Mikä piru tuo on joka noin tyrkkii?»
Useampain katse kääntyy Mattiin, kun yksi noin sanoo. Matti ei puhu mitään, tuijottaa vaan ajattelevan näköisenä sikari hampaissa ja huulet hymyssä tanssivia.
»Ei täällä saa polttaa, mies!»
»Mies!» matki toinen tirskuen.
»Onpa teillä ahdasta.»
Matin veri alkoi kiehua: onhan hänellä piletti, on hän ainakin yhtä komeakin kuin tuokin tuossa, halttokoipi! Sikari on yhtä hyvä kuin silläkin, mutta kun on renki ja Ratulan Matti ja kuuluu sorkkaväkeen, niin se niitä ahdistaa…
Vilhelmi meni tanssien ohitse.
– Pistänkö? ajatteli Matti pistääkseen jalkansa Vilhelmin eteen.
Mutta Vilhelminkin huomio oli jo Mattiin kääntynyt. Tanssin tauotessa tuli tämän luo tutunomaisesti ja vei hiukan syrjään.
»Ole veikkonen niin kuin muutkin täällä, on hauskempi, ota tuo lakki päästäsi äläkä polta. Tuossa toisessa huoneessa saa polttaa.»
– Mutta nytpä niitä ahdistaa, sen kuvaisia, ajatteli Matti tuskastuen, vaan ääneen hän sanoi:
»Samapa tuo lie missä polttaa.»
Vaan lakin otti hän päästänsä.
»No saat sinä totellakin! Näet etteivät täällä salissa muutkaan polta», jatkoi Vilhelmi harmistuen varsinkin Matin sivuilleen kyräilevistä katseista.
»Kylläpä se nyt ahdistaa, kun yksi renki on eksynyt aimojen joukkooni»
Nousi ja aikoi mennä.
Vilhelmi tarttui hänen olkapäähänsä.
»Ei, kuule, veikko, ei se ahdista, mutta katso, jokaisen pitää noudattaa sääntöjä.»
»Sääntöjä! Polttaapa tuolla tuo kauppiaskin.»
»Sekin rikkoo sääntöjä.»
»Eipä hänelle kukaan muistuta.»
»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.»
»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja kiitoksia.»
Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että häntä on täältä ajettu?
Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea.
V
»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.
Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä. Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi, kävi useampia kertoja kesässä katsomassa…
Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.
»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa riskiä poikaa, jolla on luonto kuin kristalli…
»Hyi sentään!» Aivan kuin olis varastanut … pimeässä ihan kuin varas!
Moneen kertaan pään ympäri kiersi asia ennen kuin Matti ehti oman talon lutin ovelle. Sieltä pilkisteli ovenraosta tuli, mutta Matin noustessa rappusia se sammutettiin. Rauhallisesti ja tyynellä itseluottamuksella alkoi hän kuitenkin koputella ja hiljaa viheltää. Mutta ovi ei aukenekaan! Mitähän tämä on?
»Liisa», hän koetti varmuuden vuoksi ilmoittaa äänensä, että Liisa tietäisi kuka ovella on. Vaan ei se auttanut. Veri nousi päähän. Nuorimies alkoi jyskyttää pamppailevin sydämmin.
Vihdoin aukeni ovi.
»Oikeinpa sinä säret oven», rupesi Liisa nuhtelemaan.
Oudon epäilyksen valtaamana otti Matti tulta.
Liisan arkulla olivat toisen miehen pyhävaatteet.
Matti vihelteli hetkisen, yritteli paria kolmea sukkeluutta, joihin kerran vastasi vieras sieltä sängystä. Sitte lähti hän ulos tavoitellen miehuullista malttia. Vaan päästyään pihan ulkoreunalle alkoi sydän kiirehtiä. Aivan kuin vainukoira juoksi hän Martan lutinovelle. Marttaapa hän sittenkin rakastaakin!..
Mutta Marttakaan ei laske sisään! Yksin seisoi hyljätty nuorimies routaisella maantiellä pimeässä yössä. Mieliala oli käynyt niin alakuloiseksi että oikein itku pyyti. Muuan yksinäinen kulkija kuului tulevan kylästä päin saapastaen. Laahustavasta astunnasta tunsi Matti Oton. Menee morsiamensa luokse. Matti jo hiukan ilostui, päivänsarana hänen mielensä synkässä yössä alkoi sarastaa.
»Hou!»
»Hou, hou! Mattiko siinä on?»
»Myöhäänpä Ottokin on liikkeellä.»
Matti lyöttäysi Oton seuraan.
»Tulen sinun kanssasi, Otto, yöksi», tarjoutui Matti.
»Mitä sinä sinne … miksi et mene vaikka tuonne Martalle?»
»Siellä on jo muita.»
»Keitä?»
Ei tiennyt Matti.
»Älä huoli tulla minun kanssani», kielteli Otto.
Olivat vähältä jo joutua riitelemään.
»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan.
»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi vasituinen morsian…»
Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata.
Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt. Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa.
Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut!
Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä, niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan, eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan