»Siellä alkaa olla rapaa», jatkoi Vilhelmi.
»Pirusti!» vastasi Matti. Nouseva uhka sai tästä karskista vastauksesta jonkullaista tyydytystä.
Illan kuluessa tuli muitakin uusia palvelijoita, piika ja renki. Piika oli ennestään Matille aivan vieras, mutta sivultapäin katsottuna muistutti tämä paljon Marttaa. Ja Matti tunsi tähän rakastuvansa Marttan vuoksi. Varsinkin sitte Matin sydän hommaili, kun näki tytön kiireesti vilkkasevan edestakaisin tuvassa, alushameessa, joka säästellen kääri punaisia, uusiin, nariseviin kenkiin peittyviä sukkia.
Matti oli melkein aina Liisan tiellä, milloin mitäkin asiaa teki, väliin apua tarjosi, toisinaan pyysi.
Sievä tyttö, ajatteli Matti, samalla koetellen oliko pullon tulppa visusti kiini. Hän ottaisi tänä iltana pari ryyppyä…
Toinen renki, joka illan kuluessa oli taloon tullut, oli vanhempi ja päissään. Oli mennyt porstuanperä-kamariin isännän kanssa juttelemaan. Matin mielestä ne luultavasti siellä istuivat pullon ääressä, Iikan pullon, joka jo tuvassa oli käsillä ollut. Aikoneeko jo tehdä itsensä hyväksi isännän kanssa? mietiskeli, ja muisti kuulleensa, että Iikka on sellainen ollut ennenkin. Alkoi mielessään tätä halveksia.
Oli jo käyty hevosia yöstämässä. Vilhelmi ja Liisa olivat kadonneet tuvasta, kumpikin huoneisiinsa kai. Emäntä vielä joutessaan päätänsä kampaili uunin puoleisella penkillä ja Matille, joka torkkuen tupakoitsi, virkkoi:
»Sinne ovisänkyyn saat makuulle mennä.»
Mutta sitä ei Matti ollut ajatellutkaan, päässään vaan aprikoitsi, kumpasen viereen menisi pyrkimään tänä yönä, Martan vaiko Liisan.
Iikka kuului tulevan porstuankamarista kovasti kohlaten ja rämisten.
Tultuaan tupaan kävi retuuttamaan Mattia, joka hiljaa istui.
»Lähdetään jo.»
Matti lähti.
»Älkää pojat lähtekö, kun ensi yötä olette talossa. Siellä on puhdas sänky, vasta pyykityn lakanan panin sinne.»
»Emäntä, älkää pahana pitäkö, mutta tämä ilta on renkimiehelle kuin viimeinen ryyppy jätkälle … sitte se loppuu. Hyvää yötä vain, emäntä, aamuun asti.»
Mattia kutkutti nauru. Emäntä aikoi terhakasti ruveta vastaväitteisiin, mutta mennen ulos ja kädellään viittoen keskeytti Iikka:
»Minä sen tiedän, emäntä, aivan ulkoa osaan, että te käskette Jumalaa pitämään silmäinsä edessä ja tottelemaan haltiaväkeä… Mutta nyt en minä kuule sillä korvalla, huomenna vasta… Kello 5 huomenaamuna pankaa mihin tahdotte… Hyvää yötä vain.»
He menivät ulos. Iikka alkoi jo ovessa rallattaa. Satoi hiljaa. – Kun olis sateenvarjo, ajatteli Matti. Ennenkin, päänpitoviikolla oli se ollut monasti mielessä, mutta eivätpä olleet rahat siihen ehtineet.
»Mennäänkö Liisaa katsomaan?» Matti kysyi.
Vastaamatta ohjasi Iikka kulkuaan luttia kohti.
»Oletko sinä jo ollut meidän 'kamarissamme'?» kysyi Iikka renkien luttia tarkoittaen.
Ei Matti siellä ollut vielä käynyt. Sanoi vaan viimevuotiselta rengiltä kuulleensa, että siinä oli sellainen lattia, joka saattoi laskea läpitsensä miehen putoamaan alla olevaan puotiin.
III
Liisa järjesteli vaatteitaan lutissa ja ilostui kun pojat tulivat katsomaan.
»Annas minä autan», tarjoutui Matti muuatta vaatetta katonrajaan kurottamaan.
»Pane sitte, koska sinä olet nuorempikin.»
»Valehtelet. Et sinä ole vielä kahdenkymmenen.»
»Ja sinäkö olet! Ihmiset puhuvat että sinä olet vasta alun viidennellätoista.»
»Kuka sitä?»
Liisa nauroi.
»Tyttö vain, yksi tyttö.»
»Mikä, kuka? Sinä valehtelet.»
»Sellainen tyttö, jota sinä olet kullaksunut.»
»Minäkö?» Matti oli olevinaan hämillään ja sydän oli riemusta kurkussa.
»Ja neljä kertaa kuulutettiin se Saapas-Matin Heikki»
lauloi Iikka.
»Pane hiukan ylemmäksi, mutta älä putoa siihen väättäväksi», kehoitti
Liisa Matille.
»Minä olen, kuulkaa orjat, juonut jo kahdenkymmenen markan loven tämän vuoden palkkaan», kertoi Iikka.
Liisa äikitteli:
»Käskee juoda.»
»Syödäkö se pitäisi?»
»Ei mutta ostaa tytöille vehnäsiä, menisi paremmin niin kuin toteen.»
»Kuule Liisa, kun kaikki panee viinaan, niin sitte sen tietää että on juonut.»
»Oliko Iikka iltamassa?» kysyi Liisa.
»Häh, missä?»
»Iltamassa, palvelusväen, siinä johon ilman pääsi.»
»Sivistettäväksi», jatkoi Matti.
»Reidottavaksi», Liisa virnakoi.
»En viitsinyt suosiolla, kun ei väkisin viety.»
»Pöllöt sellaisiin», virkkoi Matti ajatuksissaan.
»Paljoa parempi, kun saa oikein sydämmestänsä hypellä eikä tarvitse ketään orjailla», selitti Liisa.
»Sitä; saa kyllä meikäläinen olla käskettävänä ja opetettavana pitkin vuotta, vielä nyt sitte päänpitoviikoilla», puhui Matti. Iikka täytti:
»Iestä kantamaan.»
Jokainen näytti olevan mietteissään. Iikka otti ryypyn, tarjosi toisillekin, jotka myöskin ryyppäsivät. Iikka pani piippuun ja alkoi selittää:
»Minä olen ajatellut siksi, että jos me sivistymme, me palkolliset, niin ettei ole seuraelämässä mitään eroa meidän ja talollisten välillä, niin mahdammeko me enää tulla toimeen näissä eläinten huoneissa, vai laittavatko haltiaväet meillekin kamareita silloin?»
»Joo, kyllä ne laittavat sulle oman kamarin tässäkin talossa samoin kuin mullekin», vakuutteli Matti ja Liisa nauroi. Lopettaen työnsä istui tyttö ja alkoi sanoa:
»Mutta on se palvelijan elämä vähän kummallista kiertolaiselämää, muuttaa lutista luttiin. Mekin nyt tässä istumme kyyhöttäen…»
»Kuin kolme varpusta», keskeytti Matti.
»Istumme kyyhöttäen…»
»Ja aijomme ruveta palvelemaan Raitalassa ja luomaan lantaa, etteivät itse tarvitsisi likautua…» keskeytti Iikka. Mutta Matti häntä taasen keskeytti:
»Että saisivat olla kamaritöissä, lautamies käydä kuntakokouksissa ja
Isäntäyhdistyksissä…»
»Ei, antakaa nyt minä sanon!» huusi tyttö. »Minä vaan tarkoitan, että kun me nyt olemme tulleet kukin omalta haaraltamme, niinkuin…»
»Varikset», täytti Matti.
»Voi voi voi-i!»
»Sano nyt.»
»Kissa!»
»Oletko sinä paha suuttumaan?»
»Olen!»
Matti ja Liisa