Santeri aikoi mennä ohitse, mutta uteliaisuudesta pidättyi kuitenkin kuulemaan mitä Lautamiehellä olisi sanottavaa. Nousi rattailta ja meni ääreen.
"Kun raadot ajavat yhteen, muutamat roistot… Kun saataisiin tämä hevonen nyt valjaisiin niin… Auta nyt velikulta vähäsen."
Santeri ei hätäillyt auttamaan. Mielonen oli hyvänpäiväsesti selvinnyt ja puuhasi innokkaasti.
"No?" Mielonen katsahti Santeriin aikoen kiirehtiä häntä, mutta huomasi samassa, ettei tällä ollut lakkia.
"No, tuota, missä sinun lakkisi on?"
"Vai missä on!" Santeri rupesi tuikeasti kiroilemaan ja kehui, että kun hän oli löytänyt Lautamiehen hatun ja pannut sen päähänsä, niin oli hänen oma lakkinsa pudonnut, jota ei enää löytynyt.
"Teidän pitää maksaa mulle lakin hinnan", rupesi Santeri vaatimaan.
Lautamies katsoi hämmästyksestä hymyillen Santeriin.
"Häh? Jottako?.. Jopa sinä nyt oikein pyörit!"
Santeri selvitti tarkemmin, mistä syystä hän Mieloselta lakin hintaa vaati.
Toista jo oikein nauratti.
"Kylläpä olisit viisas. Ensin juot ja pudotat lakkisi ja sitten pitäisi minun maksaa. Sinäpä nyt vasta hävytön olet… Tuleppa nyt vähän pitämään tuota hihnaa, että saan tämän toisen kiini."
"Enkä tule, en vaikka…" Santeri kaahasi rattaillensa.
"Kyllä minä kylässä valaisen, millä tavalla se isoo komea MielosenLautamies kulkee, toimitan jumaliste jokaiselle!"
Kun Santeri lähti, rupesi Mielosta valtaamaan pelko, että jos tuo nyt saa mielin määrin, oikein vihamiestä huutaa, niin siitä tulee riivatusti ilkeä juttu.
"Santeri hoi! Santeri! Älä aja, Santeri!"
Tämä pidätti hevosensa ja rupesi kuultelemaan.
"Palaa nyt vielä tänne!"
Santeri käänsi hevosensa. Mitähän sillä nyt mahtaa olla, jokohan maksaa lakkini? hän ajatteli. Ajoi oikein juoksua ja hymyili mielessään.
"No?"
"Mihinkä sinulla nyt sellainen kiire, odota hetkinen kuin minäkin ehdin, niin mennään yhdessä", toimitti Lautamies.
Santeri tulistui, oli vähältä paikalla kääntää hevosen takaisin.
Lautamiehelle tuli hätä… Jos juttelee kaikkea mitä on nähnyt, niin…
"Tuota … no, mitä sinä tahtoisit siitä lakistasi? Jos se nyt minun syyni oli niin täytyyhän minun se maksaa."
"Kaksi markkaa."
"Sinullahan oli vaan vanha, ijänpäiväinen lakki, eihän se niin paljoa maksa?"
"Vai oli se vanha! Sen se maksaa."
"Ota markka vahingon apua, sen saat. Kyllä siinä oli sun omaakin syytäsi."
Ruvettiin hieromaan sovintoa ja lopulta antoi Lautamies puoli toista markkaa. Tultiin ystäviksi, pantiin Lautamiehen hevonen valjaisiin ja otettiin ryypyt. Lähdettiin ajamaan ja Lautamies käski Santerin tulla häkki-rattaillensa.
Otettiin ja ryypättiin.
"Kuule Santeri", rupesi Mielonen koreasti ja opettavaisesti puhumaan. "Älä nyt huoli jutella siellä omalla paikalla näitä kaikkia. Nuo riivatut kun ajoivat niin sikamaisesti, että en huomannut yhtään kuin pyörät ottivat yhteen."
Lautamies katsoi sivulta Santeriin … mahtaako tuo juupeli edes uskoa, mitä ihminen sanoo?
"Hm … noo, mitähän noista", myönteli Santeri.
"Ja kun jo lakkisikin maksoin."
"No niin." Santerin teki mieli sanoa, ettei sen maksaminen ollut mikään armotyö, hänen mielestänsä, mutta ei viitsinyt kun oli jo muutenkin sovittu.
"Kun näin reisussa ollaan, niin ollaan niin kuin yhtä miestä."
"Niinpä tuota sopii."
Mutta Lautamiestä yhä epäilytti, kun ei Santeri tuon vahvemmin, vakuuttanut … rupeaa peto jaksattamaan kaikkea…
"Ota Santeri ryyppy tästä."
"Mitä te sitä nyt aina…"
"Ota vaan ja muista pitää suus kiinni, et sinä sitä kadu. Tuota … tuota, jos olet mies niin annan sulle palan heinimaata sieltä Suoniityn latvasta, ilmaseksi, hyvän tutun vuoksi vaan."
Santeri riemastui niin, että oli vähältä nauramaan ruveta pelkästä innostuksesta.
"Mitäpä minä rupeaisin sellaisia joutavia kellekään juoruamaan! eihän siitä minulle olisi mitään hyötyä, teille vaan kun olette lautamies ja muuta, olisi vähän ilkeätä."
Lautamies katsoi nurjasti Santeriin … mistähän tuo kollo sen ymmärtää, että se niin ilkeätä olisi…
Mutta Santeri luuli jo kumppaninsa kanssa olevansa niin tuttavan kannalla, että sopisi ruveta veljellisesti kiusaamaan:
"Jopa tuli teidänkin vahingossa liiaksi ryypättyä." Ja Santeri nauraa kurnutti ystävällisesti.
"No ei sitä minulle usein tule, mutta kyllähän se toisinaan viisaankin pettää… Noiden tervamiesten syy se oli nytkin, tuo vahinko, kun niin nolosti ajoivat, sen vietävät… Ei minulle viinan tähden kesken tule vahinkoa, ei!"
Santeri ei viitsinyt enää kiusata, ajatteli vaan hyvillä mielin kun oli saanut maksun pudonneesta lakistaan … ja sitä heinämaan kappaletta. Pitää vaan pitää suunsa kiini, että edes antaa… On se kunnon mies, tuo Mielosen Lautamies!
Olutta ja härjän heiniä.
Oli tavattoman hyvä luokoilma, tuuleskeli hiukan ja aurinko paahtoi niin täydeltä terältä…
Kalle Pietusen väki oli heinän teossa siinä vainioluhdassa, joka on aivan likellä kylää (sitä eroittaa kylästä vaan pieni mäen kaula), ja muuten käy tuo samainen luhta toisesta päästä kiini maantiehen. Siinä oli oikein erinomaista kylvöheinää, apilaa ja timoteeta sekasin. Ja kylläpä ylpeilikin Kalle Pietunen heinästään!
Luokona oli nyt iso joukko. Oikein oli hupainen sivullisenkin katsella, miten paksulta siinä makasi hyvältä tuoksuvaa heinää. Heinämiehet kehuivat, ylistelivät heinää ja isäntää. Kehuivat häntä kylän taitavimmaksi maanviljeliäksi. Kalle riemastui sydämessään, heitti pois haravan kädestään ja alkoi laapustella niityllä miehestä mieheen ja kertoa upeillen maanviljelystouhuistaan. Johtui mieleen, etteivät ne muutkaan isot maanviljeliät kuulu tekevän työtä, ankarassa kurissa vaan pitävät väkensä ja sillä kurin hyötyvät paremmin kuin nuo vanhanaikuiset kitupiikit, jotka tekevät itse kuin orjat. Ja Kallen rinta kohosi kuin katseli niittyänsä … iso maanviljeliä oli hänestä tulossa. Kalle puhui työväelleen kullekin erittäin ja neuvoi haravan käyttelemisen eri temput … hänhän sen tiesi juuri pisteesen, hän, joka oli kyennyt tällaisen heinän kasvun aikaan saamaan. Työväki ihmetteli: onhan sitä nyt ennenkin luokoa pidelty!.. Nuorempi väki suututteli, vanhemmat nauroivat partaansa ja kehuivat isäntää.
"No noin sitä pitää!.. Jos minä olisin isäntä niin en konsanaan työhön ilkiäisi kiini ottaa."
Kallea ensin vähän hävetti … mahtoiko pilkalla puhua tuo torppari Tuomas… Mutta Tuomas on vanha, rehti mies, ei mikään kurillinen eikä hunsvotti…
Ja Kalle rauhottui.
"No en minä siltä vallan joutilaana", sanoi Kalle, "mutta kun ei tässä nyt ole mitään järki kiirettä niin…"
"Niin, ja eikä isännän työllä paljoa kostu. Komento se on joka maksaa", vakuutti Tuomas vakavasti.
Kalle rupesi huomaamaan, että tuo Tuomas on oikein nätti järkinen ja ymmärtäväinen mies.
"Mutta meidän paikalla ei sitä vielä ymmärretä", innostui hän