Ja nyt mentiin yhä edelleen. Kestävyydellä, joka ei näyttänyt tietävän mistään väsymyksestä, ravinnokseen käyttäen vettä, suolattuja muikkuja ja leipää, kulkivat nämä kaksi miestä kompassin avulla metsän läpi.
Yöllä lepäsivät he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin rappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin rastiin metsää kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin työ vihdoinkin valmiiksi; metsä oli erinomaista ja, mikä oli vielä tärkeämpää, se sijaitsi hyvin.
Kolmantena päivänä saapuivat miehet takaisin kylään, menivät keskievariin, tilasivat saunan, lämmittivät kylmettyneet ja jäykenneet jäsenensä ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa höyryävän rommitodin ääressä.
Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin tunsi metsän ja seudun.
Tämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä. Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja välkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi uutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä mieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa valmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen. Sen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi suuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat. Hän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä, laihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira, lämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. – Veikkoliinin uudestaan kysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:
– Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. – Sitten vaikeni hän.
– En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä äänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin hyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi, maljanne!
– Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi, maamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin – minä kerron sen teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani! – niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.
– Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan pyrkiä toiseen säätyyn.
Veikkoliini kääntyi puhujaan päin:
– Mitä sanotte?
– Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.
– Eikö parempaankaan?
– Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan uuteen pukuun, joka ei sovellu, sillä se on joko liian laaja tahi liian ahdas.
Veikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan; kyynärpäät lepäsivät polvilla ja leuka oli vaipunut käsien nojaan. Kuparipuna valaisi hänen kasvojansa. Hän katsoi suoraan tuleen ja näytti kuuntelevan hiilten rätinätä ja luikertamista yhteen kasaan. Hän näytti niin vanhalta, väsyneeltä ja kuluneelta.
– Nähkääs, alotti hän vähän ajan kuluttua, näettekö miten ututuhka lankeaa hehkuville hiilille, ensin kepeästi kuin untuva, sitten yhä raskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka vielä silloin tällöin kipenöivät ja liekehtivät, ovat melkein peittyneet utuisen, harmaan peitteen alle, nähkääs, tuo on minun kuvani. Minäkin olen kerran räiskynyt ja leimunnut. Ne olivat hauskoja liekkejä, jotka nousivat korkealle ja jotka tahtoivat lämmittää ja valaista. Mutta sitten vaihdoin kaiken tuon pois, josta jo olen sanonut, ettei saa sitä vaihtaa pois, ja siitä pitäin sammun minä itse aina yhä enemmän, ututuhka lankeaa yhä raskaampana päälleni.
– Niin, katsokaas, minä olen talonpoikaissukua. Minusta piti tulla, jumala paratkoon, jotain parempaa, sillä lukeminen kävi kuin huihai. Äiti työnsi ja isä auttoi, sisar ja veli kantoivat minua käsillään. Pappi ja ruununvouti ottivat minun huostaansa. Olin pitäjän kunnia ja ylpeys. Isä puhui kaikissa kokouksissa, että luin latinata. Äiti laski ja tuumi, kuinka paljon ansaitsen, kuin kerran pääsen rovastiksi. Veljeni ja sisareni kunnioittivat oppiani siihen määrään, että he sanoivat minua "herraksi."
– Puutteita kärsittyäni pääsin kuin pääsinkin ylioppilaaksi. Nyt olin vaihtanut talonpoikaissäätyni herrasmiehen säätyyn. Olin jättänyt lämpöisen, vahvan takin ja ottanut ylleni avaran, mutta jäykän puvun, joka minua kylmi. Olin kasvanut pois omaisteni piiristä, sydämmestä ja rakkaudesta. He eivät minua enää ymmärtäneet, minua ihmeteltiin ainoastaan. Toinen, jonka jätin pois, oli äidinkieleni. Oli niinkuin pienen kultaisen pikarin vaihtaminen isoon kullattuun haarikkaan. Ja kuitenkaan en oppinut ruotsia niin, että olisin voinut sitä virheettömästi puhua. Mutta kaikkein hulluimmasti kävi, kun rupesin vaihtamaan perittyjä talonpojan mielipiteitäni.
Hän joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen perästä, jatkoi hän puhettansa.
– Nähkääs, kun tulin yliopistoon, hyökyi vapamielisyys korkeana aallokkona, pitkältä oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli vapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehensä ja sen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua vielä pidätti. Nyt oli kaikki ulkoa opittua, ei mitään elämästä saatua, kaikki siteet minun ja omaisten välillä olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea papiksi.
Hän vaikeni.
Halot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi palasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekkiä, yhtämittaisesti. Pimeä ja hiljaisuus täyttivät ison huoneen, joka epävarmassa valossaan näytti vielä suuremmalta ja kolkommalta. Hulttila istui piirtelemässä sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini luuli hänen näkevän näkyjä. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas taaskin kertomuksensa. Vaikka hän välillä sokkaroi, piti hän ajatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.
– Kun ajattelen että tämä kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, niin näyttää se minusta käsittämättömältä. Tuntuu kuin olisin Metusalemin ikäinen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siitä, kuin ajattelin niitä asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen itseni niin vanhaksi ja tyhjäksi kuin tyhjä näkinkenkä järven rannalla. Nähkääs, asianlaita on se, että olen oikeastaan lakannut jo aikoja sitten elämästä, kaikesta olen nykyjään välinpitämätön, elän vanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. Nähkääs, oikeastaan ei juominen enää minusta maista. Mutta mitä minun piti puhuakaan, ja hän alkoi änkyttää. Niin, miten minä luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni vapaamielisestä päästä. Tutkinnossa huomattiin että osasin paremmin uskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut noita vapaamielisiä kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa perästä siipeeni, sillä huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa, palkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sitä paitse, totta puhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin köyhyyteen ja kurjuuteen, nälkään ja likaan sekä kylmään. Eräänä päivänä yksin istuessani, kurjassa majassani Punavuorilla Helsingissä, tuli luokseni eräs toveri.
– Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi hän. Nouse ylös, vanha poika! Sinä saat taaskin maata haahkan-untuvissa, syödä ruokaa joka päivä ja tuntea itsesi ihmiseksi. Sinä tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi Viipuriin. Lukea sanomalehtiä, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa 2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini ja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on asia valmis, sitäpaitsi kaikki on jo päätetty. Minä tulen itse sinua hakemaan, kuuletko. Niinhän se on, tätä teikäläiset ette kyllä ymmärrä, mutta yhdentekevähän se on.
– En muista enää mitä toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en vielä