– Noh, minkätähden tulitte sitte kotiin, jos siellä oli niin hyvä olla?
– Se on minun oma asiani, se, sanoi Veikkoliini töykeästi. Pitkän äänettömyyden jälkeen lisäsi hän: tahtoisitko, Matti, tietää, minkätähden en viihtynyt tuolla, vai mitä? – Aikaa meillä on kyllältä.
Matti nyökäytti myöntäen päätään.
Veikkoliini tuijotti kolkosti veteen, joka pieninä pyörteinä nopeasti juoksi mereenpäin, ja kertoi sitte lyhyin katkonaisin lausein elämänkertansa. Alussa oli hänen kylmä, ikäänkuin murtunut puheensa pontista ja harvaa, niinkuin hän olisi tahtonut tarkoin miettiä sanojaan; mutta jota edemmäksi hän joutui, sitä enemmän suli jää hänen sydämmensä ympäriltä, ja tuon umpimielisen, harvasanaisen miehen suusta valui puheen virta ensikerran monen vuoden kuluessa lämpimänä ja hehkuvana,
– Vanhempani olivat kotoisin eräästä pitäjästä tuolla Pielisjärven seudulla. Äitini oli Kiiskilän kylästä. Minä itse olen syntynyt täällä kaupungissa. Vanhempani olivat köyhiä, ja varhain täytyi minun lähteä ulos mailmaan omiin hoteisiini. Sain paikan Blumella, ensin täällä kaupungissa, ja sitten Uuraassa heidän lautatarhoissaan.
– Heidän kirjanpitäjänsä siellä oli nimeltään Luukkonen, tarkka mies, kun häntä pidettiin kurissa, ja sitä kyllä vanha Blume ja hänen oma vaimonsa tekivät. Ja olipa se akkaa, se. Hän lienee aikoinansa ollut jotain tuommoista – ennen. Hänellä oli hiukan rahaa, hän kävi sormuksissa ja kultaisessa rintaneulassa, hatussa ja silkissä arkipäivinkin, puhui Tukholman ruotsia, oli äreä kuin kissa, mutta myöskin puhdas ja säällinen kuin se, paitsi kun hän juopotteli; sillä näethän, sitä hänen oli tapana tehdä pari kertaa vuodessa, noin syys- ja kevät-päiväntasauksen aikana. Silloin hän ryvetti itsensä kuin sika, kirosi ja puhui rivoja, joita hän ei muutoin tahtonut kuulla – iski kuin haukka ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin, ja käänsi koko entisen likaisen elämänsä nähtäväksi. Kun puuska oli ohi, oli hän yhtä hieno, kiiltävä ja tärkätty kuin ennen, ja jumal'armahtakoon, jos joku uskalsi sanallakaan viitata edellisen päivän tapahtumiin.
– Luukkosella oli tytär, Emma, lieneekö vain ollut hänen omansa; en luule sitä. Hän oli muukalaisnaisen näköinen, mustatukkainen ja mustasilmäinen. Näin monta sellaista Amerikassa. Hän oli lämminverinen, kuin hänen äitinsä, reipas ja kaunis. Noh, minäkin olin siihen aikaan nuori. Kesäisin hän minua vaivasi rääkittämällä englantia ja espanjaa kaikkien mustapintaisten ja punatukkaisten katteinien kanssa, jotka toivat Uuraaseen suolaa ja kivihiiliä, valkoista ja mustaa, kuten sanoimme. Mutta talvisin hänellä ei ollut ketään muuta, kuin minä, jonka kanssa hän saisi puhella. Se oli minun kesäni se, silloin paistoi minun päiväni, silloin elvyin minä eloon. Hän opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan, vähän ruotsia puhumaan, mitä vain hän tahtoi. Hänen kietoessaan pyöreän käsivartensa niskani ympäri, en voinut kieltää häneltä mitään. Olisin vaikka sytyttänyt tuleen kaikki Blumen lankkuläjät, jos hän olisi sitä pyytänyt.
– Tahdoin rehellisesti naida hänet, mutta äiti vastasi pyyntööni lyönneillä ja iskuilla: – hän oli rajulla tuulellaan. Hän uneksi tyttärelleen rikkaita katteineja, kauniita perämiehiä.
– Mutta sitten kävi siksi, että täytyi tulla häät. En eläessäni unhota sitä suorituspäivää. Ei edes Luukkosen eukko, "rouva", joksi hän vaati itseään kutsuttavan, kestänyt sitä, vaikka hän olikin yhteen ja toiseen tottunut. Hän kuoli siihen paikkaan vihasta, konjakista ja kiihtymyksestä. Ja sitte tulivat häät ja ristijäiset, ja poika ristittiin Karl Oskariksi, muka Ruotsin kuninkaan jälkeen.
– Vaimoni oli kelpo ihminen, oiva ihminen, sisimmältä sisukseltaan hyvä ihminen. Niin, olihan oikein vaikeata käsittää että semmoinen pääsky oli kasvanut pöllönpesässä.
– Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei enää ollut pitkinä talvina ketään appivaaria katsomassa, niin alkoi hänen käydä alaspäin. Ja niin tapahtui eräänä päivänä, että täydellinen loppu tuli; hän meni jäihin Uuraan ja Ravansaaren välillä. Jok'ainoan äyrin oli hän tuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan siellä. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme joutua tuuleen mailmassa, tulla herrasväeksi, ja kotona kun olivat ansiolähteet kuivillaan, niin päätimme, että menisin sinne, tuohon uuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun hänelle ja pojalle, piti heidän tulla perästä.
– Olihan tuo hyvästijättö surullinen, ja surullinen oli matkakin. Olin tuskin päässyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siitä, kuin läksin kotoa. Omaisista en ollut kuullut mitään. Vielä heikkona ja kurjana sain paikan ja ensimäisen dollarin kappaleen lähetin kotiin. Kuukauden perästä saatoin jo lähettää kymmenen, sitte kaksikymmentä ja vieläkin kolmekymmentä dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin kirjettä, kuinka ikävöitsin ja kärsin tuolla kaukana uudisasukkaitten mökissä äärettömissä metsissä maatessani tulen rätinää savipermannolla ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sitä en voi kertoa. Luulinpa käyväni mielipuoleksi.
– Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini, joka palasi takaisin, taaskin kirje – ja taaskin, niissä oli kaksikymmentä-, kolmekymmentä-, ja satadollarini, jotka palasivat Suomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun kadottaneen kaikki. Nyt en enää kestänyt, tunsin että kotimaa kyllä voi olla ilman meitä, mutta ei kenkään meistä voi olla ilman kotimaata. Kokosin omaisuuteni, eipä tuota ollut ihan vähän, ja läksin kotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun läksin Suomesta, mutta ei ole vaimoani eikä lastani kuulunut. Alussa luulin hänen muuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tietää, että hän oli muuttanut tuonne ylämaahan Kiiskilään, synnyinkotiini. Kävin siellä pastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa läpikotaisin. Turhaa! Ei hän niissä ollutkaan. Kirkkoherra sanoi apumiehensä, erään Hultila nimisen herran, juopotelleen ja hutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista. Varmaa vain on, että ne poissa ovat.
Veikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla syntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, että kuultiin lainetten loiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti luopumatta alas veteen; näytti siltä, kuin olisi koko hänen huomionsa kääntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin koneöljyleveihin, jotka pyörivät ja hyppelivät virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet ja virta niitä kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten leveätä leukaansa takkuiseen isoon käteensä; hän oli kokonaan unhottanut piippunysänsä. Hänen päätänsä painoi pohjalasti, joka ei ollut tavallista – ajatuksia.
– Ota vastaan – kuka perkele on aluksessa päällikkönä, ota vastaan, saakelin myyrät, makaatko, huusi samassa käheä vihastunut ääni. Eräs kanavahöyry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sitä alaspäin, Vellamon peräkeulaa kohti, vaikka kone pani takaperin täyttä väkeänsä. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla kämmenillään ja karhunvoimillaan vastaan höyrylaivan keulaa, niin että hänen jäntevät pohkeensa vapisivat ja leveä selkänsä narskui, mutta höyry seisahtui kuni käskystä ja Vellamo jäi vahingoittumatta.
– Olipa tuo väkevä veikele, huusi katteinin käheä ääni komennussillalta. Sepä miehen kouraus, semmoista voimannäytettä ei usein nähdä.
Veikkoliini istui ääneti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja kiitoksista. Kuten haukka iskee kyntensä kyyhkyseen, iski suru hänen sydämmeensä joka kerta, kun hän tuli puhuneeksi menneestä elämästään. Hän oli kadottanut