Ilta kului verkalleen loppuunsa. Ei ollut kukaan iloisella mielellä. Että Emilia kärsi, sen havaitsi kaikki, eikä kukaan sen vuoksi malttanut häntä nuhdella hänen käytöksestään.
Eversti ainoastaan ei ollut mitään huomaavinaan, hän vain huoletoinna asetteli pöydälle korttejansa.
Illalla erotessamme sanoi kornetti minulle: "tämä menee vallan päin mäntyä! Huomenna meidän täytyy panna koko programmimme toimeen!"
Huomis-päivä eli keskiviikko tuli. Algernon saapui jo aikaisin ennen puolta päivää. Hänen katseensa oli harras ja äänensä niin sydämmellinen, kun hän Emiliaa puhutteli, että tämä varsin heltyi ja sai kyyneleitä silmiinsä. Kaikki oli nyt hyvin näitten rakastavien välillä, eikä kukaan tietänyt, miten niin oli käynyt, eipä he itsekkään.
Tämä päivä meni rauhaisena ohitse muuten, paitsi että Emilia kahdesti kovin peljästyi, mutta siitä ei hän toki kuollut. Ensiksikin tapahtui aamupuolella, jolloin Algernon keskusteli armon kanssa, että Emilia kuuli hänen lausuvan sanoja, joista hän hetken ajaksi tuli siihen luuloon, että hänen sulhasensa oli suurin saituri, mitä maailmassa olla saattaa, mutta onnekseen hän heti huomasi, Algernon'in vain matkineen erään kumppaninsa sanoja, joita hän itse sitte sydämmessään nauroi. Emilia taas huokeammin hengitti ja rupesi myöskin nauramaan. Toinen säikähdys tapahtui illalla, jolloin istuimme akkunan ääressä kirkkaassa kuuvalossa, ja minä vakaasti keskustellessamme sanoin: "niitä löytyy kuitenkin hyviä ja jaloja ihmisiä, jotka ovat niin onnettomat, ett'eivät usko tulevaa elämätä olevankaan, eivät usko elämällämme olevan mitään suurempaa tarkoitusta, – näitä tämmöisiä meidän tulee surkutella – mutta ei moittia…" Emilia katsoi kysyvästi minuun, ja hänen kauniissa silmissänsä ilmautui sanomatoin tuska. Hänen ajatuksensa oli: "Algernon'iako sinä tahdot puolustaa?" Minä vastasin hänelle siten, että johdatin hänen huomionsa Algernon'iin, joka minun puhuessani loi katseensa kirkasta tähtitaivasta kohti, ja tämä katse oli lujaa, suloista toivoa täynnänsä. Emilia silloin kiitollisesti katsahti häneen, ja kun heidän silmänsä kohtelivat toisiansa, loistivat net ilosta ja rakkaudesta.
Tämä päivä oli oikein hyvin päättymäisillään! Mutta ah, miksikä
Algernon illallisella ollessamme sai pienen kirjeen? Miksikä hän sitä lukeissaan joutui hämilleen ja kadotti suuren osan iloisuudestaan?
Miksikä hän varsin äkki-arvaavatta ilman mitään selitystä läksi pois?
Niin miksikä? – Sitä ei kukaan tietänyt, mutta moni meistä olisi vaikka mitä antanut, sitä tietääksensä.
"Eihän sinun päähäsi pöllähtäne vain mitään pahaa ajatusta sulhasestasi tuon kirjeen takia?" sanoi Julia Emilialle, jolloin levolle menivät.
"Hyvää yötä Julia!" vastasi Emilia huoaten.
Mutta itse hän ei hyvää yötä nauttia saanut.
Torstaina. Emilian ympärillä vahva sumu, jota me turhaan koetimme poistaa. Jo eineellä ollessamme rupesi kornetti puhumaan Napoleonista ja Kaarlo XII: ta, mutta Emilia ei jaksanut kinata. Julia ja Helena hukkaan koettivat häntä ilostuttaa. Minä en osastani uskaltanut sanaakaan sanoa, sillä kirje oli aina tielläni.
Kello 12:ta tuli Algernon. Hän näytti kiihtyneeltä ja silmänsä säteilivät kummallisesti. Emilia oli edellisenä päivänä luvannut mennä tänään sulhasensa kanssa ajelemaan; ja siksipä Algernon nyt tuli häntä noutamaan. Kaunis reki peurannahkoineen oli portin edessä. Emilia sanoi kylmästi ja vakaasti, ett'ei hän mene ajelemaan. "Miks'ei?" kysyi Algernon.
"Kirjeen vuoksi", olisi Emilian tullut toden mukaisesti vastata, mutta hän sanoi: "minä haluan olla kotona".
"Oletko kipeä?"
"En".
"Miksikä et tahdo huvittaa minua sillä, että tulet kanssani, kuten olet luvannut?"
"Kirje, kirje!" ajatteli Emilia; mutta punastuen sanoi hän vain vieläkin kerran: "minä halukkaammin olen kotona".
Algernon suuttui, hän punastui kovin ja silmänsä leimusivat. Hän meni ulos, ja paiskasi joksikin lujasti oven kiitti.
Palvelia, joka portin edessä hevosta piteli, oli tällä välin jättänyt sen omaan valtaansa. Hevonen ollen yksinänsä peljästyi, kun lunta kopsahti katolta maahan, se nytkähti, kaasi kumoon erään akan ja olisi varmaankin lähtenyt karkaamaan, ellei Algernon, joka samassa tuli ulos kadulle, olisi rientänyt sen eteen ja väkevin kourin tarttunut ohjaksiin. Saatuaan hevosensa hillityksi, huusi hän erästä miestä sitä pitelemään ja kiiruhti itse auttamaan jaloilleen akkaa, joka säikähdyksestä ei uskaltanut liikahtaakkaan, mutta kaikeksi onneksi ei ollut vähintäkään loukkaantunut. Hän puhui akan kanssa muutaman hetken ja antoi hänelle rahaa.
Palveliallensa, joka vihdoinkin tuli, antoi hän korville, hyppäsi sitten rekeen, otti itse ohjat ja ajoi pois tulisessa kiiruussa.
Kalpeana oli Emilia minun kanssani katsellut akkunasta tätä tapausta, mutta huudahti sen loppupuolella: "hän on kiukkuinen ja hurjapäinen luonnostaan!" ja parkasi nyt itkemään.
"Hänessä on inhimillisiä heikkouksia", sanoin minä, "ei tämä ole muuta mitään. Hän oli tänne tullessaan kiihtyneessä ja levottomassa mielen-tilassa, ja kun sinä sitten mitään ilmoittamatta olit sanasi syöjä etkä mennyt ajelemaan hänen kanssaan, hän tietysti suuttui; palveliansa huolettomuus, joka helposti olisi matkaan saattanut suuren onnettomuuden, kiihoitti vielä enemmän hänen suuttumustaan, ja tämä ilmaantui ainoastaan siinä, että hän palvelialleen antoi yhden ainoan, hyvin ansaitun korvapuustin. Eihän sovi vaatiakkaan, että nuori mies voisi olla vallan tyvenellä mielellä, kun hänellä yhtä kyytiä on ollut monta harmia, mitkä ovat saattaneet hänen verensä kuohumaan. Siinä on jo kylliksi, kun kiivaudessaan voi mieltänsä malttaa ja olla niin hyvä, kuin tässä nykyään näimme Algernon'in olleen tuota akkaa kohtaan. Muuten luulen, että, jollet Algernon'ia suututtaisi oikuillasi ja nurjuudellasi – suo minulle anteeksi viimeksi mainitut kauniit sanani – vaan päin vastoin koettaisit hyvään käyttää sitä suurta vaikutus-voimaa, jonka me kaikki näemme sinulla olevan, sinun ei koskaan tarvitsisi nähdä häntä kiukkuisena ja hurjapäisenä, joksi häntä nimitit".
Minä olin varsin tyytyväinen puheeseeni, sen lausuttuani loppuun, ja luulin sen tekevän erin-omaisen mahtavan vaikutuksen, – mutta Emilia oli vaiti ja näytti onnettomalta.
Algernon ei palannut päivällisiksi.
Kaarlo kornetti kertoi päivällisen jälkeen, että hän oli kuullut kaksin-taistelun olleen edeltä puolen-päivän. Toinen taistelioista, oli käyttänyt Algernon'ia, parasta ystäväänsä, puolus-miehenänsä. Hän oli kutsun lähettänyt Algernon'ille vähäisessä kirjeessä, (sanoi kornetti hyvin pontevasti), joka jätettiin neljännestä vailla kymmenen eilen illalla tähän taloon; jossa Algernon silloin oleskeli. Algernon oli tehnyt, mitä suinkin saattoi, estääksensä taistelua, – mutta turhaan. Asian-omaiset taistelivat, ja Algernon'in ystävä pahoin haavoitti vastustajaansa. Tarkempia tietoja asiasta kornetilla ei ollut.
Nyt oli kaikki selvän selvää, ja puhtaassa valossa näki Emilia sulhonsa kuvan.
Iltapuolella