– Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.
– Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa, sanoi nahkuri.
– Älähän nyt, olemmehan kaikki isänmaallisia, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Se on niin kaunista, että minunkin kuivettunut sydämeni alkaa kukkia. Aamulla marssin mukana kulkueessa ja huusin eläköötä. Se oli ikimuistettava hetki, puhui Valtari ja sai irti kyyneleenkin silmäkulmastaan.
– Tänä iltana he piirittävät talonne ja laskevat maahan oluenne, ellei saada kosolta vahteja.
– Peijakas, mitä on tehtävä? Eikö voisi keksiä jotakin – mitään ukkosenjohdatinta? Jos yrittäisi tehdä heidät oikein onnellisiksi, valmistetaan syötti, laitetaan ohjelma, oikein korea.
Nahkuri ärähti: – Taitavat olla sellaisia lintuja, etteivät noki kuolleita kärpäsiä. Mutta minä kuulin, että Tampereelta on tulossa muuan punainen julistus.
– Telefonoidaan, sähkötetään, lähettäkööt resiinalla!
– Se hiiva ehtii kyllä vähemmälläkin meidän taikinamme kuohuttaa, murisi nahkuri.
– Sitten ei auta muut kuin vahdit.
– Ja volverit, lisäsi nahkuri.
– Niin, olkoon menneeksi, heillä on pian kansalliskaartinsa.
Kaupungin pastori astui sisään huolestuneena. Miehet tervehtivät, ja nahkuri selitti pyytäneensä pastoria neuvotteluun, sillä hän oli myöskin tullut hiukan höyhennetyksi sosialistien puolelta.
– Voisiko pastori saada ketään vartioimaan kirkkoa, jos he erehtyisivät, eihän sitä voi tietää.
– Olen ajatellut, että sanan voimalla… yritti pastori.
– Sanan voima taitaa nyt olla punaisten suussa, väitti Valtari.
– Voin mennä itse.
– Se on oikein, sanoi nahkuri, löi kättä pastorille ja poistui.
Pastori ja Valtari katselivat toisiaan kieroon. Kummankin kutsumus oli perin vastakkaista laatua, niin ettei porvarius eikä punaisten kammokaan voinut heitä liittolaisiksi tehdä.
– Jumalan kiusaamista tämä meno on, sanoi pastori kuivasti. – Kuka ne nyt ruokkii sadat matkustajat?
– Kaitselmus ja hyvät ihmiset, kiusotteli Valtari kirkon miestä.
– Te pilkkaatte. Vai olisi ihmisten villiys kaitselmusta? Te keitätte olutta, yhtä hyvin sekin voisi olla kaitselmusta.
– Niin teen, ja tietääkseni se on rehellistä työtä.
– Taivas meitä valaiskoon, huokasi pastori.
– On niinkin, teenhän minä kuusi päivää viikossa työtä ja omassa nimessäni.
– Tehdään sitä työtä jos jonkinlaista.
– Kuinka monta päivää viikossa pastori tekee työtä? Yhden ainoan ja senkin – toisen nimessä.
– Kenenkä toisen?
– No, ettekös te, herra pastori, Jumalan nimessä puhu? oli Valtari kysyvinään suurin silmin.
– Paatuneet puhuvat paatuneiden tavoin, sanoi pastori arvokkaasti ja poistui.
Tarjoilijatytöt olivat juosseet akkunaan ja nojasivat ulos nähdäkseen kauas kadulle.
– Jo tulee pieniä poikia, huusi eräs.
– Pieniä poikia, toistivat toiset tungeskellen ja töykkien toisiaan.
– Isoa katua alas, kohta kääntyvät tänne päin.
– Kuinka ihanaa, kun vain saisi olla mukana!
– Nyt, nyt torvet kiiltelevät ja lippuja on niin paljon, punaisia, punaisia, vain punaisia ja suuria, kuulkaa, työväenmarssia lauletaan.
Tytöt hyräilivät mukana ja heiluivat tahdissa, mutta eivät osanneet sanoja, sillä he kuuluivat porvarilliseen leiriin.
– Joka puolelta tulvii ihmisiä, kaduilta, maantieltä, kirkonmäeltä, katsokaa, metsästäkin! huusi Aino neiti.
– Markkinaväki on jäänyt kaupunkiin.
– Kuka sitä nyt raaskisi lähteä pois maailman mullistuksesta!
– Lähdetään mekin! sanoi Aino ja juoksi samalla ulos.
– Entä kassa ja rouva! huusivat toiset ja seurasivat.
Valtari jäi yksin huoneeseen ja katseli torille akkunasta, josta saattoi seurata asiain menoa, nähdä ja kuulla lähimmältä kadun laidalta vielä yksityisten keskustelutkin.
Hänen silmänsä sattuivat heti vanhan liikeveikkonsa pankinjohtaja Auerin tyttäreen, joka näytti olevan syventynyt tuttavalliseen keskusteluun maisteri Poudan kanssa. Valtari oli nähnyt hänet rautatien torilla puhumassa ja tunsi heti miehen. Ukon silmät olivat kuin varressa, ja luiset sormet varjostivat korvaa kuullakseen joka sanan nuorten haastelusta. Tuo oli tosiaankin näkemisen ja kuulemisen arvoista. – Lakko on varmaan noussut jo tytön päähän, päätteli ukko itsekseen, – onhan sosialisti vain sosialisti, olkoon hän kuinka korea ja sileä tahansa.
Tohtori Allas, Virva ja Airi olivat pysähtyneet torille, missä puheet jatkuivat yhtämittaisesti ja innokkaat eläköön-huudot kaikuivat keskustasta alkaen ja yhä laidoille edeten. Harvat tiesivät, mille oikein huudettiin, huudettiinhan vain yhteisen riemun pakosta.
Airi oli joutunut kuin sattumalta Anttu Poudan läheisyyteen ja viittasi innokkaasti Virvaa ja Allasta luokseen. Innostuksen vallassa ja ylpeänä Poudasta hän esitti tälle sisarensa ja serkkunsa.
– Tässä näet, Virva, oikean sosialistin, tarkastakkin visusti, onko porvarivarusteesi kunnossa, sillä tämä on vaarallinen mies.
– Kiitän puheestanne aamulla. Siitä päättäen te voisitte olla porvarikin.
– Kiitos, ero ei taida olla varsin suuri. Riippuu vain siitä, kuinka asian ottaa, sanoi Anttu Pouta kumartaen sulavasti tarttuessaan Virvan käteen.
Käsi viipyi hiukan kauemmin Poudan lujassa kourassa kuin tapa vaatii. Tänä merkillisenä aikana oltiin sydämmellisempiä ja luonnollisempia kuin tavallisesti, ja ylpeän Virvan silmissä kuvastui kiitollisuus ja ihailu, jota hän ei huolinut peitellä. Kädenlyönti ja silmäys rakensi sillan, eikä kumpikaan aavistanut sillä hetkellä, että he siirtyivät jokapäiväisyyden pohjalta lumottuun maahan.
– Minusta tuntuu kuin olisimme ennen tavanneet, sanoi Virva.
– Se kai johtuu siitä, että ihmiset ovat nyt lähempänä toisiaan kuin tavallisesti, ainakin minä lukeudun kaikkien suomalaisten veljeksi.
– Eikö totta, on ihanaa elää näin, näin – välittömästi.
– On tosiaan oikein hauska kuulla puheita, niissä ei sanoja säästetä eikä tempperamenttiä puutu, antaa tulla vaan hyvän ja pahan sisun, suut puhtaaksi puhua pitää!
– Nyt elämme hetkessä, jatkoi Virva.
– Niin, on pysyttävä aallon harjalla taikka selvemmin sanoen pidettävä kiinni myötätunnosta kaikkialla, vaalittava jokaista todenmukaista aatetta, missä muodossa se ilmeneekin, se on nyt voimaa, joka voi luoda uutta elämää.
– Miksi juuri nyt?
– Nyt on onnenpyörä kohdallamme, sattuma ja sallimus apuna.
– Luuletteko tämän lakon voivan tuottaa käänteen ja onnen oloihimme?
– Minä uskon ja tahtoisin, että tekin siirtyisitte minun puolelleni täydellisesti – uskossa.
– Minä en tunne vielä uskonkappaletta, sanoi Virva katsoen nuorta miestä suoraan silmiin varmalla tavallaan.
– Dogmit