Kotiin päästyään hän kuumissaan työnsi akkunansa auki, heittihe lattialle pitkäkseen ja pujotti kädet pään alle. – Nyt saatte tulla mietteet, kaikki syvät ja matalat, hyvät ja pahat. – Mutta ne eivät tulleetkaan, pakenivat, lymysivät ja hymyilivät hänelle, ravistellen miettiviä päitään.
* * * * *
Veronika meni seuraavana päivänä asemalle Almaa vastaan.
– Oletpa sinä aikavustunut! – huusi Alma heti hänet nähtyään. – Minulla on niin paljon kimpsuja. Parasta on jättää ne tänne ja lähettää noutamaan. No, pulmuseni, annappas nyt, kun katson sinua! – Alma heitti kätensä Veronikan olalle. Se oli tavallinen hyväily heidän kesken. – Ohoh, en minä enää ole sinua pitempi. Entäs silmät? Kas, tuohon kuoppaan silmäkulmaan on tullut mustuutta. Se tietää miettimistä. Jaa, jaa, aika tulee, lapsukaiseni.
Alma muistutti hiukan rouva Marckia, oli tumma ja äänessä sama sointu. Muutamat pään nykäykset myöskin muistuttivat. Heidän erilainen elämänsä ja aivan vastakkaiset luonteensa olivat antaneet kummallekin leimansa.
Eveliina rouva liikkui aina omassa tunnetussa piirissään, teki määrättyä työtään omassa kodissaan, piteli runsain käsin suurta omaisuutta. Hänen olennossaan oli kaikki varmaa, tukevaa, hiukan hallitsevaa. Hän ei koskaan tinkinyt itseltään, päätti ja teki, ja päätös oli aina kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristön, tarkoituksen ja mahdollisuuden kanssa. Työ tehtiin muitten huomaamatta, ihan kuin itsestään, onnistui aina. Tekijät eivät siitä saaneet emännältään edes hyväksymisen hymyä. Se piti niin tehtämän, siinä kaikki.
Hänen nuorempi sisarensa, Alma Borg, oli vilkas, mielialojensa vallassa, matkusteli paljon, tutustui helposti ihmisiin ja solmi ystävyyden liittoja. Vaikka hänellä oli ystäviä "kaikissa maan äärissä", niinkuin hän itse sanoi, eivät hänen liittonsa silti lämmön puutetta kituneet. Laajassa kirje vaihdossaan hän osasi asettua heidän kannalleen. Hänen tuntehikas ja herkkä sielunsa kuvasti ystävien ominaisuudet, loihti esiin parhaimmat puolet, herätti omalla sytyttävällä vilkkaudellaan heidän toimintahaluansa. Sen hän suuntasi omien aatteittensa puitteisiin, opasti ja neuvoi, elähytti rikkaalla olennollaan ja piti ystävät lämpöisinä.
Hänen tarvitsi vaan katsoa toiseen, sanoa pari sanaa. Ne koskivat arinta ja pyhintä sielussa. Hän teki sen suorasti ja luonnollisesti, antoi haaveillekin todellisuuden leiman, loihti ne eläviksi ja mahdollisiksi. Näin hän veti ihmiset omien sielujensa loukosta päivän valoon, käänteli ja katseli, mihin mikin kelpaisi, ja pani työhön.
Vastalahjaksi hän usein sai noiden sielujen ensimmäisen rakkauden, ihmisen kauneimman ja arimman tunteen, joka syttyy sille, ken voi sen melkein väkisin omalla taiallaan anastaa.
– Tunnetko sinä Hely Hallimajaa? – kysyi Alma.
– Ainoastaan nimeltä, ja se sointuu kuin olisi hän meidän herttuattaremme.
– Kyllä hän onkin. – Olen kutsunut hänet luokseni illaksi.
– Lupasiko hän?
– Riemulla, kertoi olevansa ihastunut teidän Talvelaanne. Se on hänen lapsuutensa satulinna.
Veronika katsoi kummastuen Almaan.
– Aivan niin, – nyökkäsi Alma. – Onhan se hyvin luonnollista, jos sellainen linna olisi sattunut minun kotini läheisyyteen, olisin ihan varmaan tehnyt siitä ihanteitteni majan.
– Tänä iltana tulee meille vieraita. Mamma oli käskenyt ennenkuin tiesi sinun tulostasi. Olet kai hyvin väsynyt.
– Olenhan minä. Kuinka teillä jaksetaan?
– Mamma on aina terve, sen sinä tiedät; pappa aina työssä tai matkoilla. Tänään hän tuli aamujunalla kotiin.
– Jaa, jaa.
He astuivat tehtaan editse, ja työstä tuleva työväki tervehti heitä.
– Tahtoisitko olla heidän sijassaan?
– En, sanoi Veronika varmasti. – Minä kammoan heitä!
– Uskotko olevasi korkeammalla heitä?
– Tietysti minä olen.
– Oletko ihan varma siitä?
– Olen.
– Millä voit sen todistaa? Ethän edes tunne heidän elämäänsä. Et tiedä, kuinka kestäisit kohtalosi, jos kaikki ulkonainen etusi sinulta riistettäisiin. Täytyyhän sinun myöntää, että etevämmyytesi on sen varassa.
– Sitä en minä myönnä. – Veronika irroitti käsivartensa Almasta ja heitti uhmaten päätään.
– Oletpa sinä varma itsestäsi. – Alman kasvonpiirteet veltostuivat, ja viivat suupielissä syvenivät.
– Etkö sinä tunne mitään velvollisuuksia ja suhteita näihin tehtaan ihmisiin? Ovatko he aivan vieraita sinulle? – kysyi Alma.
– Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan aina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina itseeni nähden.
– Voit olla oikeassa.
– Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano, olenko mielestäsi sydämetön? – Veronika tarttui uudestaan Alman käsivarteen.
– Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä tajua, mitä on köyhyys.
– Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri, ettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja liejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille mitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!
– Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt sanoit?
– Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään, isäni työväkeä?
– Se olisi itsellesi elämän koulua. —
– Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään nähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.
– Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos, lapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä ja pyristelevänä syliini. – Alma heitti taas käsivartensa Veronikan olalle Talvelan portilla. – Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo uutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun luokseni lukemaan yliopistossa.
Veronika nojautui luottavasti vanhaan ystäväänsä, tunsi levollisen sydämen lyönnin ja suli itsekin turvallisuuden ja hyvän tuntoon.
Eveliina rouva tervehti sisartaan levollisesti kuin olisi eilen hänet viimeksi nähnyt, mutta Alman silmä hiukan kastui.
– Tämä on sentään suuri palanen minusta, tämä Talvela. Tänne tulen halusta ja lähden pakosta.
– Tervetuloa! – huusi ruokasalista miehen iloinen ääni. – Kas, nyt vasta meille kesä tuli, kun sinä tulit, muuttolintu! – Hän ojensi molemmat kätensä Almalle.
Tehtailija Marckin kookas, harteva vartalo, suuret, tummat silmät, musta tukka ja voimakas leuka puhuivat miehen tarmosta ja muistuttivat hänen saksalaista syntyperäänsä. Hän oli kotoisin läheisestä tehdaskaupungista, saksalaisen tehtaanisännöitsijän poika, Suomessa kasvatettu, mutta ulkomaalla saanut ammattisivistyksensä. Jo aivan nuorena insinöörinä hän oli alkanut uransa paperitehtaan johtajana.
Hallinkoski, jonka kautta pohjoisesta päin tuleva vesi ahtautui virraksi