– Ja Esat ja vesat, – sanoi Homperi sivulta muljauttaen poikiin. —
Mitäs siell' mäell' tehlään?
– Ollaan raittiita ja sivistytään, – huusi taas Esa. Ukon silmissä kiilsi lystikäs veitikkuus, mälli siirtyi sukkelasti poskesta toiseen ja samassa hän roiskautti pitkän ruskean syljen. – Mistäs rapakkokaa kuivalle mäelle tulis? eihää tääll' saa juolaksee eles kaunaist' kaljaa koko Hallimajass'!
– Kyllä pian saa, Karéni rakennuttaa oluttehtaan. Mitäs Homperi siihen sanoo?
– Aprikoin vaa, että sopis mennä Karénille työhö.
– Silloin ette saa ikinä minulta tippaakaan karvasta, vaikka olisi millainen polttava mato sisällänne!
– Minä menen vielä metsään, – sanoi Mooses katsoen kelloaan. Hän astui valtatietä vainioitten keskellä ja saapui pian metsänrantaan, jossa maantiestä erosi kapeampi metsätie. Veräjällä oli suuri, mahtava koivu ja sen kuoressa monenmoiset halkeamat, rosot ja viillokset, myrskyjen ja lemmettömien ihmisten kolhimat, jotka se oli vuosikymmenet kestänyt ja yhä korkeammalle latvansa nostanut ja leveämmälle oksansa levittänyt. Mooses istui sen varjoon ja mietti. Tästä oli hänet löydetty pienenä pahasena sinä vuonna, jolloin kuumetauti oli kulkenut kautta kylien ja kaupunkien, kaatanut paljon köyhiä ihmisiä. Arveltiin jonkun sairaan äidin kuumehoureissaan heittäneen lapsensa hankeen ja itse juosseen tietämättömiin. Näin oli Mooseksellekin kerrottu, eikä kukaan hänen äidistään sen enempää tiennyt; ainoana merkkinä isästä oli valokuva. Luultavasti oli äiti tuntemattomana kuollut jossain sairashuoneessa. – Pukki sinut on pujahuttanut kalliolle, – oli Esa kerran sanonut. Se sattui nyt Mooseksen mieleen. Hän hymähti ja tunsi olevansa irtonainen, jota ei synnynnäinen nivel liittänyt yhteiskuntaruumiiseen.
– Hei, Mooses! – kuului tytön ääni metsästä. – Tulehan auttamaan minua. Tämä kivi on niin äärettömän painava! – Metsiköstä ilmestyi nuori tyttö, jonka teerenpilkkuiset kasvot hehkuivat ponnistuksesta, nykeröinen nenä nostautui käskevästi ja soma, pikkunen suu nyrpistyi, kun ei Mooses heti totellut. – Tästä tulee kivi Tuhon haudalle, oikein jykevä ja soma. Tule nyt! – Kivi saatiin puun juurelle, ja tyttö istui kuumissaan siihen huohottamaan.
– Oletko nyt tyytyväinen? – kysyi Mooses.
– Etkö sinä muka ole? Oikeastaan sinun pitäisi, sillä eihän Tuho minua löytänyt, vaan sinut. Vaikka ethän sinä Tuhosta ollenkaan pitänyt.
– Mistä sinä sen päätät?
– Jaha, suutuit taas, suutu vaan! – Tyttö nyökäytti päätään ja mutisti suutaan.
– Ei sinun kanssasi kannata kiistellä.
– Kannattaisi kylläkin ja vielä parempi olisi, ellet olisi niin kopea!
– Älä nyt viitsi, Melu, mennään kotiin. Täti siellä odottelee päivälliselle.
– Viitsi, kyllä minä viitsin, miksi sun tarvitsee ruveta muitten komentajaksi. Karénin Rolfillekin häristit keppiäsi, kun hän mukamas loukkasi roskajoukkoa. – Melu asetteli hattua päähänsä ja katseli suurin silmin alta kulmain Moosesta.
– Sellainen ilkeä herrasnulikka kuin Rolf tarvitsisi viisi kertaa päivässä keppiä!
– Rolf on komea poika ja nimensäkin kaikuu kauniilta. Se on hieno, ja hän on itsekin hieno poika. – He astuivat maantielle, ja Melu sovitti askeleensa samaan tahtiin kuin Mooses.
– Vaikka hän suvaitsee kutsua meikäläisiä roskajoukoksi.
– Meikäläisiä, ovatko nuo tehtaalaisnulikat meikäläisiä? Sinun ja minun vertaisiani? Ei tule siitä mitään. Ja me, mitä me olemme oikean herrasväen rinnalla? Kun minä kerran pääsen omiin valtoihini, menen vaikka piiaksi patruunan huvilaan, silloin ainakin saisin olla oikean herrasväen seurassa ja asua hovissa. Sinä et tiedä, kuinka siellä on kaunista. Minä olen käynyt patruunan puutarhassa. Tietysti salaa, eihän sinne ole lupa mennä. Siellä on ihania kukkia, kaikenvärisiä, suuria ja pieniä, kokonaisia pyörylöitä kuin kaunista mattoa. Pilarien päissä kimaltelee kirkkaita palloja ja on siellä kuvapatsaskin. Tiedätkös – ?
– No?
– Kun olen aivan yksin, niin minä haaveilen.
– Mitä sitte?
– Kuvittelen olevani patruunan tytär, Veronika, ja patruuna on sanovinaan: Melusina, eikä Melu, niinkuin kaikki muut minua haukkuvat; Melusiina, sanoo hän, sinä olet minun rakkain lapseni. Minä annan sinulle oman kamarin, missä on silkkiset oviverhot, pehmoiset, taivaan siniset, ja akkunauutimet niin hienot kuin hämähäkin seitti. Seinillä pitää olla ihania tauluja paratiisista, ulkomaan kaupungeista, Romeosta ja Juuliasta ja kauniista rakastavaisista. Vuoteeni kohdalla olisi äitivainaani siunaava kuva ja enkeli. Sitten minä pukeutuisin vaalean sinisiin, saisin samanvärisen hatun, päivän varjon ja kengät. Mikä minut silloin erottaisi hänen omasta tyttärestään, sanoppas!
– Sinä olet hupakko! – tiuskasi Mooses.
– Ei sinulle pitäisi koskaan puhua mitään, – sanoi Melu pettyneenä.
Mooses katui tylyyttään ja sanoi lempeämmin: – sinä olet lapsellinen.
– Niin sinä aina sanot, kun en ole sinun mieliksesi. Mutta minäpäs en tahdokaan olla kenenkään mieliksi, olen se kuin olen, vaikka minua kuinka halveksisit. Sinä suurprofeetta Mooses!
He pysähtyivät kylän raitille ja menivät pieneen kauppapuotiin, jonka otsikkoon oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Härmälän kauppapuoti". Rakennus oli vanha ja matala, portaat kömpelöt ja huonossa kunnossa. Huolimatta tästä vaatimattomasta, melkein kurjasta ulkoasusta näytti liike olevan vilkas, sillä maantien laidassa oli monta hevosta sidottuna paaluun ja puodista kuului aika sohinaa. Melu ja Mooses pujottautuivat ahtaaseen puotiin ja katosivat kahden jättiläishyllyn välisestä, kapeasta ovesta tädin "kädenalaiseen". Se oli jonkinlainen liikekonttori, johon täti heitti puretut kangaspakat ja muut kiireessä sekasortoon joutuneet tavarat, pistäysi mustaan "kieleen" kirjoittamassa sellaista, mitä kysyttäessä puuttui. "Nälkäkirjaksi" hän taas nimitti toista kapeata, mustakantista, johon velaksiotot merkittiin. Kädenalaisesta Melu pujahti toiseen huoneeseen, missä hän ja täti asuivat. Perällä oli kolmas huone, sali, jossa Mooses majaili. Suurin huone oli mustunut tupa, ja siellä keitettiin, säilytettiin tavaraa ja toisinaan majoitettiin pitkämatkaisia ostajia.
Melun isä, kauppias Härmälä, oli talon rakennuttanut ja mennyt vanhoilla päivillään naimisiin. Melu oli pieni, kun hänen vanhempansa kuolivat, ja Mooses kymmenen vanha. Härmälän sisar sai talon ja kaupan hoitaaksensa ja lapset elättääksensä, sillä ei talo eikä kauppa olisi mitään tuottanut ilman tädin puuhaamista. Hän oli lasten isänä, äitinä, elättäjänä ja palvelijana. Mooses oli aina ollut hänen ylpeytensä, ja mielellään hän kertoi, kuinka poika taloon tuotiin kuin muinoin Israelin kansan Mooseskin.
– No, no, kun tullaan kuin tuulispäät sisään! Missä nyt olettekin lotkotelleet kaiken päivää molemmat? Sinäkin, Melu, lennät kuin harakka pitkin vainioita, hakistelet niitten poikien kanssa räkätellen! Onko se nyt laitaa? Menekin hakemaan lautaset pöydälle! Ja sinä, Mooses, katso niitä kirjoja, jos saisit harakan varpaani selville. Ja entä se matkalaukkusi? – Täti oli olevinaan äkäinen, mutta sydämessään hän nauraa hytkytti, kun Melu laittoi naamansa surkeuden ryppyihin.
– Menetkös siitä! – Täti hutaisi pyyhinliinalla. – Aina se lapsi on metkuja täynnä; koska ihmistyykään? – Täti oli itkeneen näköinen, eikä hän uskaltanut Moosekseen katsoa, sillä silloin alkoivat kyyneleet herua. – Että sinun nyt sitte pitää taas lähteä maailmalle, – puhui hän Moosekselle häärätessään "kädenalaisessa". – Herra tiesi, näemmekö enää toisiamme! – Tämä oli tädin tavallinen hyvästijättöpuhe, ja sen hän alkoi jo päivää ennen, kuin lapset kotoa