Ensimäinen Näytös.
(Kirkkomäellä. Perällä kirkko ja hautausmaa.) (Esiripun kohotessa pidetään parhaallaan iltakirkkoa. Ihmisiä liikkuu kirkon ympärillä. Sakastin ovesta työntää suntio ulos UKKO-MÄKÄRÄTÄ, jolla on huonot liinavaatteet päällä ja virsut jalassa.)
MÄKÄRÄ.
(Kumarrellen sakastin rappusilla.) Hyvä herra, armollinen kirkonpalvelija…
SUNTIO.
Ka, mene, mene! Ei tänne saa tulla.
MÄKÄRÄ.
Enhän minä.. suokaa anteeksi.. Olisin vaan kaikessa nöyryydessäni tullut herran temppeliin.
SUNTIO.
Sinä et kuitenkaan malta olla yhdessä kohden. Juoksentelet ympäri kirkkoa ja höpiset jonkin joutavaa.
MÄKÄRÄ.
He, hee.. Höpisenkö minä?.. No ei sitten. Tämä pääkartano ei tahdo taas pitää kutiaan. (Hän nauraa kähäyttää.)
SUNTIO.
Senpätähden saat pysyä poikessa.
MÄKÄRÄ.
(Vedet silmissä.) Ni-ni-niinhän tuota pitänee.. Kas, pääsky lensi.. Mutta mitä pahaa minä sitten olen tehnyt, kun sinä minua ajelet kirkosta pois?
SUNTIO.
Ethän sinä pysy yhdessä kohdenkaan, ja kun pappi saarnassaan muun muassa sanoi: kyllä herra hullut hoitaa, niin silloin sinä heti ääneen huusit että kyllä se hoitaa. Sopiiko tämä nyt kirkossa?
MÄKÄRÄ.
(On hetken alakuloisen näköinen, mutta sitten iloisesti.) Mutta hoitaakinhan se. Mitäs pahaa siinä on?
SUNTIO.
Eihän kirkossa saa huutaa ja juoksennella. Ymmärräthän sen sinäkin.
MÄKÄRÄ.
Niin.. niinhän se on, eihän sitä saisi, vaan kun ne henget viettelevät, niin minkäpä sille taitaa.
SUNTIO.
Miten ne henget viettelevät?
MÄKÄRÄ.
Nekö? Nehän pitävät Mäkärää aivan narrillaan. Suhkavat kirkossakin korvaan: juokse, juokse!.. ja silloin täytyy juosta. Toinen tulee ja kuiskaa: elä vainenkaan juokse, elä vainenkaan juokse, mutta huuda.. ja minä huudan. Muutoin ne tekisivät kerrassa kummia, niitä täytyy totella. Kyllä ne kirkossa kumminkin vähän siivommalla ovat, mutta, vie sun, kun ne kotona vehkeilevät, niin jos siinä ei ole sen seitsemässäkin höyräkässä. Se pappa-piru on – koira vieköön – kaikista ilkein.. katsos.. (Hän levittää kätensä ja sormensa, panee naamansa hyvin julman näköiseksi, irvistää ja hyppää suntioon päin.) Näin se tekee.
(SUNTIO ärjäsee ja vetäytyy säikähtäen taaksepäin.)
MÄKÄRÄ.
(Nauraa viekkaasti ja räpyttää silmiään.) Ei tämä mitään Ole sen suhteen.. Vaan niin se tekee ja ottaa kirveen penkin alta ja huutaa: Mäkärä, pane pää pölkylle! Ja jos minä silloin en olisi tiukkana ja sukkelana, niin arvaathan sen, mitä se piru silloin tekisi. Mutta minä hyppään näin ikään.. taaksepäin, kun se tulee kirveineen ja manaan häntä jumalan nimessä menemään pois. Sitten se vähitellen vetäytyy jonkun pimeän nurkan kautta pellolle, mutta kauvanhan peijakkaan mustat silmät sieltä vielä kiiluvat.
SUNTIO.
Katsos peijakasta. Kyllä kai se minua peloittaisi.
MÄKÄRÄ.
Vaarassa niiden kanssa toki onkin tuolla kulkiessaan. Kun vaan kaivon kohdalle sattuu, niin silloin tuo, joka on kaikista suurin roisto, tuo Ansgaarius, joka kirkkoonkin tulee.. se tuntuu aivan kuin niskasta kiini ottavan ja suhkaa: Mäkärä, Mäkärä, hyppää kaivoon! Vaan silloin minä pyöräytän sitä tuolla lailla.. ja alan juosta sen minkä käpälästä lähtee.. Kas, kas; tuolla kun oriit tappelevat.
SUNTIO.
(Juoksee katsomaan.) Missä.. missä?
MÄKÄRÄ.
(Kiiruhtaa sakastin rappusia ylös päästäkseen kirkkoon.) Siellä, siellä.. He, he, he!.. He, he, he!
SUNTIO.
(Rientää heti Mäkärän perästä ja tapaa hänet kiini vaatteen liepeestä juuri sakastin ovella.) Eläpäs menekään.. Kas peijakkaan, kun oli sukkela.
MÄKÄRÄ.
(Vetäytyy siivosti takaisin ja viekkaasti nauraen räpyttää silmiään.)
Ilmanhan minä vaan säikäytin. Pidä vasta ovesi tarkemmin kiini, ettei syntinen kirkkoon pääse.. Hähä! Jo tulen.
(SUNTIO menee sakastiin ja sukkelasti vetää oven kiini jälessään.)
MÄKÄRÄ.
(Koettaa aukaista ovea.) Lukkoonpahan pani.. Mutta onhan tuolla ikkuna auki. Kuuleehan sieltäkin.
(Hän menee varovasti ikkunan luo, ottaa lakin päästään ja kyykistyy seinävierelle.)
Niin.. niin.. aivan niin. Ihminen on himoilta hallittu.. joo.. joo.. synnin orja. Perkeleet ja pahat henget pyytävät häntä alituisesti kiusaukseen johdattaa.. Aivanpahan asian mukaan pappikin tuolta saarnastuolista puhuu.. Kas, kas, joko se tuo Ahasveeruskin tulee minua häiritsemään.. Peijakas, nauraa vaan. Mutta kuule mitä raamatussa sanotaan: kilvoituksella täytyy ihmisen teitä vastaan sotia. Pakene!.. pakene, sanon minä!.. Eihän peijakas aijo lähteä. Mutta jos minä.. (Sieppaa kiven maasta ja alkaa ajaa.)
(Samassa tulee kirkosta NISKANEN, SAARELAINEN ja RUOTTI monen muun miehen kanssa. Kaikki ovat he puetut vanhan kansantapaan: körttinuttu päällä, lapikkaat jalassa ja musta huopahattu päässä.)
RUOTTI.
No, mitä se Mäkärä taas hurjastelee?
MÄKÄRÄ.
(Pysähtyy ja pudottaa kiven selkänsä taakse.) Niin, tuota.. suoraan sanoen, ajan piruja pois kirkon mäeltä.
SAARELAINEN.
Hi, hi, hi! Vai piruja. No oikeassa oletkin. Tuleehan pirut tuommoista kirkkomenoa kuulemaan. Urkuin helinä se viehättää.
MÄKÄRÄ.
Vaan soitollahan Taavettikin Saulista pahan hengen ajoi. Yksiä piruja kai ne on tähänkin aikaan.
(Hän menee Saarelaisen luota viekkaasti silmiänsä räpyttäen, ottaa joltakin mieheltä virsikirjan, panee paksusankaiset lasit nenälleen, tavailee ja selailee kirjaa, mutta samalla seuraa vilkkaasti keskustelua.)
SAARELAINEN.
(Miesten keskessä.) Kaikellaisia pelikaluja sitä kirkkoonkin laitetaan huutamaan ja parkumaan. Tämäköhän meidänkin kirkosta vielä puuttui?
RUOTTI.
Se on yhä vaan sitä vanhaa paavia.
NISKANEN.
Niinhän se on. Koko kristillisyys on kohta taas yksistään muodon asia, kansa vieraantuu yhä enemmän pois jumalasta ja ristin tieltä —
RUOTTI.
Mutta me pysymme siinä lujasti kiini.
NISKANEN.
(Jatkaen.) – sillä harva pappi tähän aikaan herätyksiä vaikuttaa. Mitä tuommoisestakin saarnasta, jota nyt juuri kuultiin. Mies menee raamattua selittämään, eikä ymmärrä enempi kuin pukki koko raamatusta. No se nyt käänteli sitä niin nurin perin kuin Kottlannin aura nurmea. (Yleinen nauru.)
SAARELAINEN.
Taitaako