Kun omena on kypsynyt, putoaa se. Miksi se putoaa? Siksikö, että maa vetää sitä puoleensa; siksikö, että ruoti on kuivunut; siksikö, että aurinko sitä jouduttaa, että se tulee raskaaksi, että tuuli sitä heiluttaa; siksikö, että puun alla seisovan pojan mieli tekee sitä?
Mikään näistä ei ole syy. Kaikki tämä on vain niiden seikkojen yhteensattumista, joiden vallitessa tapahtuu jokainen elollinen, elimellinen yhteistapaus. Se luonnontutkija, joka sanoo, että omena putoo siksi, että kudossolut kuivuvat ja märkänevät ynnä muuta semmoista, on yhtä oikeassa kuin se lapsi, joka puun alla seisoessaan sanoo, että omena on pudonnut siksi, että hänen mieli teki sitä syödä ja että hän oli rukoillut sen putoamisen tähden. Yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että Napoleon meni Moskovaan siksi, että hän niin tahtoi ja tuhoutui siksi, että Aleksanteri oli tahtonut hänen tuhoaan, – yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että miljoonien puutien painoinen vuori, joka on kallistunut siitä, että sen juuria on kaivettu, kaatuu siksi, että viimeinen työmies oli kuokallaan kolhaissut sen juuria. Historiallisissa tapauksissa ovat niin kutsutut suuret miehet nimilappuja, joiden mukaan tapausta nimitetään ja joilla, kuten nimilapuillakin, on kaikista vähimmin yhteyttä itse tapauksen kanssa.
Jokainen heidän toimensa, joka heistä tuntuu omatahtoiselta itselleen, ei ole historiallisessa merkityksessä omatahtoinen, vaan on yhteydessä historian koko kulun kanssa ja ikuisesti määrätty.
II
Toukokuun 29 p: nä läksi Napoleon Dresdenistä, jossa hän oli viipynyt kolme viikkoa, hovinsa ympäröimänä, joka oli muodostunut prinsseistä, herttuoista, kuninkaista ja vieläpä yhdestä keisaristakin. Ennen lähtöään osotti Napoleon suosiotaan niille prinsseille, kuninkaille ja keisarille, jotka olivat sitä ansainneet; moitti taas niitä kuninkaita ja prinssejä, joihin hän oli tyytymätön; lahjoitti omia eli toisin sanoen muilta kuninkailta otettuja jalokiviä ja kalleuksia Itävallan keisarinnalle ja hellästi syleiltyään Maria Louisea, kuten hänen historioitsijansa kertoo, jätti tämän niin syvän surun valtaan, ettei hän – tuo Maria Louise, jota pidettiin hänen puolisonaan, vaikka Parisissa oli toinenkin puoliso – näyttänyt jaksavan kantaa eron katkeruutta. Siitä huolimatta, että diplomatit vielä lujasti luottivat rauhan mahdollisuuteen ja tarmokkaasti työskentelivät sen eduksi; siitä huolimatta, että keisari Napoleon itse kirjoitti kirjeen keisari Aleksanterille kutsuen tätä Monsieur mon frère3 ja vakuuttamalla vakuuttaen, ettei hän tahdo sotaa ja että hän aina tulee häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, – hän kuitenkin matkusti armeijaan ja jakeli jokaisella asemapaikalla uusia määräyksiä, joiden tarkotuksena oli jouduttaa armeijan kulkua lännestä itään. Hän ajoi tavallisilla matkavaunuilla, joita kuusivaljakko veti ja joita ympäröi pashia, adjutanttia ja vartiasto, Posenin, Thornin, Danzigin ja Königsbergin seutujen kautta. Kussakin näistä kaupungeista ottivat tuhannet ihmiset hänet vastaan riemuin ja vavistuksin.
Armeija liikkui lännestä itään ja kuusivaljakot, joita tavan takaa muutettiin, kiidättivät häntä samalle taholle. Kesäkuun 10 p: nä hän saavutti armeijan ja vietti yönsä Vilkovishin metsässä häntä varten varustetussa kortteerissa erään puolalaisen kreivin maatilalla.
Sivuutettuaan armeijan ajoi Napoleon seuraavana päivänä avovaunuilla Niemenin rannalle, jonne hän pysähtyi ja pukeutui puolalaiseen pukuun voidakseen tarkastaa ylimenopaikkaa.
Nähtyään joen toisella puolen les cosaques4 ja arojen aavat ääret (les steppes), joiden keskellä oli Moscou, la ville sainte,5 kuten se skytialaisen valtakunnan pääkaupunki, jossa makedonialainen Aleksanteri kävi, – antoi Napoleon etenemiskäskyn kenenkään aavistamatta ja vastoin kaikkia sekä strategisia että diplomatisia edellytyksiä. Seuraavana päivänä alkoivat hänen joukkonsa mennä Niemenin poikki.
12 p: nä hän astui aikaiseen aamulla ulos teltastaan, joka tänä päivänä oli pystytetty Niemenin vasemman rannan jyrkälle äyräälle ja tähysteli kaukoputkellaan Vilkovishin metsästä sukeltavien sotalaumojensa vyöryämistä, joka haarautui kolmelle Niemenin poikki pystytetylle sillalle. Sotajoukot tiesivät keisarinsa läsnäolon, etsivät häntä katseillaan, ja kun he huomasivat korkealla äyräällä teltan edustalla muusta seurueesta hieman syrjempänä seisovan henkilön, viskelivät he lakkiaan ilmaan ja huusivat: "Vive l'Empereur!"6 Ja toinen toisensa perästä tulvi ja yhä tulvi ehtymättömänä virtana suunnattoman metsän kätköistä esiin väkeä, joka kolmena haarana kiiruhti siltojen yli toiselle rannalle.
– On fera du chemin cette fois ci. Oh! quand il s'en mêle lui même, ça chauffe… Nom… de Dieu… Le voilà!.. Vive l'Empereur!.. Les voilà donc les steppes de l'Asie! Vilain payst tout de même. – A revoir, Beauchê, je te réserve le plus beau palais de Moscou. – A revoir! Bonne chance… – L'as tu vu, l'Empereur? Vive l'Empereur … preur! – Si on me fait gouverneur aux Indes, Gerard, je te fais ministre du Gachemir, c'est arrêté, – Vive l'Empereur! Vive! Vive! Vive! – Les gredins de cosaques, comme ils filent. Vive l'Empereur! Le voilà! Le vois tu! Je l'ai vu deux fois comme je te vois. Le petit caporal!.. Je l'ai vu donner la croix à l'un des vieux… – Vive l'Empereur!7 – kertoivat vanhat ja nuoret, joiden luonne ja yhteiskunnallinen asema oli mitä kirjavin. Kaikkien noiden miesten kasvoilla heijasti yksi yhteinen ilontunne kauan odotetun sotaretken alkamisesta ja riemu ja uskollisuus harmaanuttuista henkilöä kohtaan, joka jyrkänteellä seisoi.
Kesäkuun 13 p: nä talutettiin Napoleonin eteen pieni, aitoarabialainen ratsu. Hän nousi sen selkään ja ajoi eräälle Niemenin yli vievälle sillalle. Koko ajan kaikui hänelle riemuhuutoja, joita hän nähtävästi sieti vain siksi, ettei väkeä voinut kieltää noilla huudoillaan ilmaisemasta rakkauttaan häntä kohtaan. Mutta kun huudot seurasivat häntä kaikkialla, tuskastuttivat ne häntä ja siirsivät hänen ajatuksensa pois sotahuolista, jotka olivat hänet vallanneet siitä hetkestä pitäen, jolloin hän liittyi joukkoihinsa. Hän ratsasti erästä veneiden varassa notkuvaa siltaa myöten toiselle puolelle, kääntyi äkkijyrkkään vasemmalle ja laski neliä Kovnoon päin. Hänen edellään ratsasti onnen ja riemun huumeesta menehtymäisillään olevia kaartin ratsujääkäriä, jotka puhdistivat tietä jalkajoukoille. Saavuttuaan leveän Veikselin rannalle pysähtyi hän puolalaisen ulanirykmentin luo, joka oli asettunut rannalle.
– Vivat! – huusivat puolalaisetkin yhtä riemuissaan, työntyivät ulos rintamasta ja sulloivat toisiaan saadakseen nähdä hänet.
Napoleon tarkasteli jokea, laskeutui ratsulta ja istuutui puunrungolle, joka virui rannalla. Äänettömän merkin johdosta tuotiin hänelle kaukoputki, jonka hän asetti erään hänen luoksensa juosseen, onnellisen pashin selälle ja alkoi katsella toiselle puolen. Sitte hän syventyi tutkimaan kartan lehteä, joka oli levitetty puunrunkojen väliin. Päätään nostamatta hän virkkoi jotain ja samassa läksi kaksi adjutanttia ratsastamaan puolalaisten ulanien luo.
– Mitä? Mitä hän sanoi? – kyseltiin puolalaisten ulanien riveissä, kun toinen adjutanteista oli saapunut heidän luokseen.
Oli käsketty etsiä kahlauspaikka ja mennä toiselle puolelle jokea. Puolalainen ulani-eversti, kaunis, vanha mies, joka punastui ja sotkeutui sanoissaan mielenliikutuksen tähden, kysyi adjutantilta, sallittaisiko hänen uida ulanineen joen poikki kahlauspaikkaa etsimättä. Kauhun kalpeus kasvoilla siitä, että ei sallittaisi, pyysi hän, kuten pyytää poika lupaa saada nousta hevosen selkään, että hänen suotaisiin uida joen yli keisarin nähden. Adjutantti sanoi, että keisari ei luultavasti tule tyytymättömäksi semmoisesta