"Minä osoitin heille tien kunniaan", – jatkoi hän hetken vaiti oltuaan Napoleonin sanoilla: – "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni, he syöksyivät joukoin"… En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut oikeus näin sanoa.
– Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. – Herttuan murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina. Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, – puheli vikomtti Anna Pavlovnaan kääntyneenä, – niin herttuan murhan jälkeen on taivas saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.
Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.
– Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, – hän lausui; – ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus, ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.
– Jumalani! Jumalani! – supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.
– Mitä sanoittekaan, monsieur Pierre, pidättekö murhaa sielun suuruutena' – sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.
– Ah! Oh! – kuului joka puolelta.
– Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi mäjäytellä kämmenellä polveensa.
Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli lasiensa kuulijoihin.
– Puhun täten sentähden, – jatkoi hän epätoivoisena, – että bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.
– Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? – sanoi Anna Pavlovna.
Mutta Pierre jatkoi puhettaan.
– Ei, – lausui hän, innostuen yhä enemmän: – Napoleon on suuri, sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja säilytti kaiken hyvän – kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja painovapauden – ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.
– Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin häntä suurena ihmisenä, – sanoi vikomtti.
– Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, – jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa mahdollisimman räikeästi.
– Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?.. Tämän jälkeen … mutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? – toisti Anna Pavlovna.
– Contrat social, – lausu vikomtti hymyillen hillitysti.
– En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.
– Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, – keskeytti hänet taas pilkallinen ääni.
– Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole pääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen häviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet on Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.
– Vapaus ja yhdenvertaisuus, – lausui vikomtti pilkallisesti, aivan kuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle nuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: – ne ovat vain heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen jälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta, mutta Bonaparte sen hävitti.
Ruhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin vikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna kauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa maailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan Pierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei niitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja hyökkäsi puhujan kimppuun.
– Mutta, rakas monsieur Pierre, – sanoi Anna Pavlovna, – miten lie miehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa vain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?
– Minäpä kysyisin, – sanoi vikomtti, – miten monsieur selittää brumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.
– Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? – sanoi pikku ruhtinatar. – Kauheata! – Ja hän kohautti olkapäitään.
– Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, – virkkoi ruhtinas Hippolyt.
Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset, jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin anteeksi pyytävän näköiseksi.
Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.
– Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, – sanoi ruhtinas Andrei. – Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot. Minusta ainakin näyttää siltä.
– Niin, niin, tietysti, – tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan saamastaan avusta.
– Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta … mutta onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.
Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.
Yhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään, hän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.
– Olen tänään kuullut, – hän alkoi, – erinomaisen huvittavan jutun Moskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi, että kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.
Ja hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin ranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat pysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan kuuntelemaan.
– Moskuussa oli yksi rouva, une dame. Ja hän on hyvin ahne. Ja hän tarvitte kaksi lakeija vaunun takana. Ja kovin suuria. Tämä on hänen maku. Ja hänen on yksi kamarijunfru, vielä pitempi. Hän sanoi…
Tässä alkoi ruhtinas Hippolyt miettiä, sillä hänen oli nähtävästi vaikea muistaa.
– Hän sanoi … niin, hän sanoi: "tyttö, otta päälle livrean, mennän minun kanssa vaunun takana teke visitti".
Tässä ruhtinas Hippolyt aivasti ja alkoi nauraa hohottaa paljon ennen kuuntelijoitaan, mikä teki sangen epäedullisen vaikutuksen. Tosin monet, niiden joukossa elähtänyt nainen ja Anna Pavlovna, hymähtivät.
– Hän lähti. Äkkiä nousi voimakas tuuli. Tyttö menetti hattu, ja pitkä hiukset