– Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, – vastasi ruhtinas Vasili, – mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä kääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se olisi viisaampaa.
Iäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden Venäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo jättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli saapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy hänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli ollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli kuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista, hänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta vain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui ruhtinaan käteen.
– Kuulkaahan, ruhtinas, – hän sanoi, – en koskaan ole teitä pyytänyt, en koskaan pyydä, en koskaan ole muistuttanut teille isäni ja teidän välisestä ystävyydestä. Mutta nyt pyydän teitä Jumalan nimeen, tehkää tämä poikani hyväksi, ja olen pitävä teitä hyväntekijänäni, – lisäsi hän hätäillen. – Ettehän suutu, lupaattehan. Olen pyytänyt Golitsinia, hän kieltäytyi. Soyez le bon enfant que vous avez été,6 – puheli hän ja koetti hymyillä, vaikkakin kyyneleet silmissä helmeilivät.
– Isä, myöhästymme, – sanoi ruhtinatar oven luota, kääntäen kaunista päätään anttiikkisilla harteillaan.
Mutta vaikutusvalta ylä-ilmoissa on pääoma, jota on säästäen käytettävä, jottei se hupenisi. Ruhtinas Vasili tiesi tämän ja kun hän ymmärsi, että jos hän kaikkien puolesta pyytäisi, niin pian kävisi hänelle itselleen pyytäminen mahdottomaksi, ja sentähden hän harvoin käytti vaikutusvaltaansa. Nyt hän kuitenkin tunsi jonkinlaista omantunnon soimausta, vallankin ruhtinattaren uudistetun pyynnön jälkeen. Ruhtinatar oli muistuttanut hänelle totuuksia: ensi askelistaan virka-uralla oli hänen todellakin kiittäminen ruhtinattaren isää. Sitä paitsi huomasi hän ruhtinattaren käytöstavasta tämän kuuluvan niihin naisiin, etenkin äiteihin, jotka kerran saatuaan jotain päähänsä eivät asiaa jätä, ennenkuin heidän tahtonsa on täytetty, ja jotka, ellei niin käy, ovat valmiit jokapäiväisiin, jokahetkisiin hyökkäyksiin, vieläpä ikäviin kohtauksiinkin. Tämä viimeinen mietelmä sai hänet horjumaan.
– Rakas Anna Mihailovna, – sanoi hän tuolla ainaisella tuttavallisella ja ikävystyttävällä äänensävyllä, – miltei mahdotonta on minun tehdä, mitä vaaditte; mutta näyttääkseni, miten teitä rakastan ja miten suuresti kunnioitan isä vainajanne muistoa, olen tekevä mahdottomiakin: poikanne siirretään kaarttiin, tässä käteni. Oletteko tyytyväinen?
– Rakkaani, olette hyväntekijäni! Muuta teiltä en odottanutkaan; tiesin miten hyvä olette.
Ruhtinas aikoi lähteä.
– Odottakaa hetkinen, pari sanaa. Jos hän kerran siirretään kaarttiin… – Hän hämmentyi: – Te olette hyvissä väleissä Mihail Ilarionovitsh Kutusovin kanssa, suositelkaa poikaani hänelle adjutantiksi. Silloin olisin rauhallinen enkä silloin enää…
Ruhtinas Vasili hymähti.
– Tätä en lupaa. Varmaankaan ette tiedä, miten ihmiset ahdistavat Kutusovia senjälkeen kun hän nimitettiin ylipäälliköksi. Hän itse kertoi minulle, miten kaikki Moskovan rouvat yhteisestä sopimuksesta tahtoisivat antaa poikansa hänelle adjutanteiksi.
– Ei, luvatkaa, en teitä päästä rakkaani, hyväntekijäni…
– Isä, – toisti taas samallaisella äänellä kaunotar, – myöhästymme.
– Niin, näkemiin, hyvästi. Näettekö?
– Siis huomenna esitätte keisarille?
– Varmasti, mutta Kutusoville en lupaa.
– Ei, luvatkaa, luvatkaa, Basile, – puheli Anna Mihailovna hänen jälkeensä, ja puhellessaan hän hymyili kuten nuori veikistelijä. Aikoinaan tällainen hymyily hänelle nähtävästi oli ollut hyvinkin sopiva, mutta nyt se ei lainkaan sopinut hänen kuihtuneille kasvoilleen. Hän oli nähtävästi unhottanut vuotensa ja käytti totuttuun tapaan kaikki naiselliset keinonsa. Mutta heti ruhtinaan lähdettyä, oli hänen kasvoillaan taas entinen kylmä ja teeskennelty ilme. Hän palasi piiriin, missä vikomtti yhä kertoi, ja oli kuuntelevinaan, mutta todellisuudessa odotteli hän vain lähtöhetkeä, sillä olihan hänen tehtävänsä nyt suoritettu.
V
– Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta Milanossa? – sanoi Anna Pavlovna. – Ja entäs tämä komedia sitten: 'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle. Ja herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen toivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää maailma menettäneen päänsä!
Ruhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.
(Dieu me la donne, gare à qui la touche",7 – sanoi hän (Napoleonin sanat kruunua päähänsä asettaessaan). – Kerrotaan hänen olleen jumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, – lisäsi ruhtinas ja toisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (Dio mi la dona, gai a qui la tocca".
– Toivon, – jatkoi Anna Pavlovna, – että tämä vihdoinkin on se pisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi kärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.
– Hallitsijat! En puhu Venäjästä, – sanoi vikomtti kohteliaasti ja toivottomasti: – Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig XVIII: n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei mitään, – jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet rangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He lähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.
Ja ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan nämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut vikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi häneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla piirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä selityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä pyytänyt.
– Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset – Condé suvun vaakuna.
Ruhtinatar kuunteli häntä hymyillen.
– Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, – jatkoi vikomtti alettua keskustelua, – niin menevät asiat liian pitkälle. – Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia aatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. – Vehkeilyillä, väkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin…
Hän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui keskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna Pavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:
– Keisari Aleksanteri, – sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina puhui keisarillisesta perheestä, – keisari Aleksanteri on ilmoittanut jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan. Eikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään vallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, – sanoi Anna Pavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.
– Se on epäiltävää, – sanoi ruhtinas Andrei. – Monsieur le vicomte aivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän vaikeaksi entiselleen palautumisen.
– Kuulemani