Sota ja rauha I. Tolstoy Leo

seisoi suorana, silmät selällään. Englantilainen katseli huulet töröllään sivulta. Järkevä herrasmies pakeni huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäytyi sohvalle ja kääntyi selin akkunaan. Pierre oli peittänyt kasvonsa käsillään, ja vaikkakin hänen kasvoilleen oli jäänyt heikko hymy, huomasi sentään selvästi, että ne kuvastivat pelkoa ja kauhua. Kaikki olivat vaiti. Pierre päästi kädet kasvoiltaan: Dolohof istui yhä samassa asennossa, pää oli taipunut sentään entistään taammas, niin että niskakiharat koskettelivat paidankaulusta, ja pulloa pitelevä käsi kohoutui, joskin vaivoin ja vapisten, yhä ylemmäs. Pullo nähtävästi tyhjeni, kohoten yhä ylemmäs ja taivuttaen samalla päätä taaksepäin. "Miksi kestää tätä niin kauvan?" ajatteli Pierre. Hänen mielestään oli aikaa kulunut jo yli puolen tunnin. Yhtäkkiä väännähti Dolohovin selkä taaksepäin, ja hänen kätensä alkoi vapista; tämä väännähtys sai koko ruumiin liikkumaan, ja se hetkahti taaksepäin, käden ja pään yhä kovemmin vavistessa. Toinen käsi alkoi hapuilla akkunanpielusta, mutta laskeutui taas vähitellen. Pierre sulki taas silmänsä ja päätti mielessään, ettei enää koskaan niitä avaa. Äkkiä tunsi hän liikettä ympärillään. Hän katsahti akkunaan: Dolohof seisoi akkunalla, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta iloiset.

      – Tyhjä on!

      Hän heitti pullon englantilaiselle, joka näppärästi sieppasi sen ilmasta. Dolohof hypähti lattialle. Hänestä tuli vahva rommin löyhkä.

      – Verratonta! Reima poika! Sepä veto! Hiis teidät vieköön kokonaan! – huudettiin eri suunnilta.

      Englantilainen otti kukkaronsa ja luki rahat. Dolohof yrmisti kulmiaan ja oli vaiti. Pierre hyppäsi akkunalle.

      – Hyvät herrat! Ken lyö kanssani veikan? Teen saman tempun, – hän huusi. En kaipaa veikkaakaan. Käskekää tuomaan pullo. Teen … käskekää tuomaan.

      – Koettakoon, koettakoon! sanoi Dolohof hymyillen.

      – Mitä ajattelet? Oletko järjiltäsi? Kenpä sinut päästää koettamaan? Portaillakin päätäsi pyörryttää, – huudettiin eri puolilta.

      – Minä juon, tuokaa pullo rommia! – huusi Pierre päättävästi, takoen humalaisen eleillä nyrkillään pöytään ja kompuroi akkunaan.

      Toverit tarttuivat hänen käsiinsä; mutta hän oli niin voimakas, että työnsi kauvaksi jokaisen, ken häntä lähestyi.

      – Ei, ei häntä siten saa talttumaan, ei mitenkään, virkkoi Anatol, – odottakaahan, puijaan hänet. Kuulehan, lyön kanssasi vedon, mutta vasta huomenna, nyt lähdemme kaikin – ään.

      – Lähtekäämme, – kirkui Pierre, – lähtekäämme!.. Ja Mishkan otamme mukaan.

      Ja hän kohmasi karhunpennun syliinsä, nosti sen rinnoilleen ja alkoi pyöriä sen kanssa ympäri huonetta.

      X

      Ruhtinas Vasili oli täyttänyt ruhtinatar Drubetskoille antamansa lupauksen. Boriksesta ilmoitettiin keisarille ja hän siirrettiin vänrikkinä Semjonovin kaarttiin. Mutta adjutantiksi tai Kutusovin seurueeseen häntä ei nimitetty, vaikka Anna Mihailovna kylläkin puuhasi ja hommaili. Pian Anna Pavlovnan illanvieton jälkeen Anna Mihailovna palasi Moskovaan ja asettui asumaan rikkaiden sukulaistensa Rostovien luo kuten tavallisesti. Rostovien luona oli Boriskin asustanut vuosikausia, ja he hänet lapsesta saakka olivat kasvattaneetkin. Jumaloitu Borjenka oli hiljan ylennetty armeijaväen vänrikiksi ja nyt hän heti siirrettiin kaarttiin. Kaartti oli jo elokuun 10 p: nä lähtenyt Pietarista, ja Boriksen, joka oli jäänyt Moskovaan varustautumaan, piti saavuttaa se Radsivilovin tiellä.

      Rostoveilla vietettiin nimipäiviä, juhlittiin Nataliaa, äitiä ja nuorinta tytärtä. Aamusta alkaen kuljettelivat kuusivaljakot onnittelijoita kreivitär Rostovin suureen taloon Povarskajakadulle. Tämän talon tunsi muuten koko Moskova. Kreivitär ja hänen kaunis vanhin tyttärensä istuivat vierashuoneessa, seurustellen vieraiden kanssa, joita tuli ja meni lakkaamatta.

      Kreivitär oli noin 45 vuotias nainen. Itämaisine, laihoine kasvoineen hän näytti sangen väsyneeltä ja uupuneelta, johon nähtävästi oli syynä lasten paljous – niitä oli hänellä ollut kaksitoista. Hänen liikkeittensä ja puhetapansa hitaus, joka johtui heikkoudesta, teki hänet arvokkaan ja kunnioitettavan näköiseksi. Ruhtinatar Anna Mihailovna Drubetskoi, joka oli talossa kuin kotonaan, istui myös vierashuoneessa auttaen emäntää vieraiden vastaanottamisessa ja seurusteli vieraiden kanssa, joille ei emännältä riittänyt aikaa. Nuoret oleilivat sisähuoneissa eivätkä välittäneet onnittelijoista. Kreivi johdatteli vieraitn, toisia vierashuoneeseen, toisia eteiseen ja kutsui kaikkia päivällisille.

      "Olen sangen, sangen kiitollinen teille, ma chère tahi mon cher omasta ja rakkaiden nimipäiväin viettäjäin puolesta. (Ma chère tahi mon cher sanoi hän kaikille eroituksetta, ylemmilleen ja alemmilleen.) Muistakaahan vain tulla päivällisille. Muuten loukkaannun, mon cher. Pyydän teitä sydämellisesti koko perheen puolesta, ma chère." Nämä sanat hän lausui kaikille eroituksetta, samalla tavalla hän voimakkaasti puristi kaikkien kättä, kaikille hän samalla tavalla lyhyeen nyökäytteli päätään, ja sama oli aina hänen täyteläillä, sileäksi ajelluilla kasvoillaan iloinen ilme. Saatettuaan jonkun vieraista eteiseen hän palasi vierashuoneeseen, siirsi nojatuolin jonkun toisen vieraan luo, haritti nuorekkaan ja elämänhaluisen näköisenä jalkansa, asetti kätensä polvilleen ja ruumistaan heilutellen lasketteli arveluitaan ilmoista, neuvotteli terveydestään, puhuen milloin venättä, milloin ranskaa, jota hän puhui kehnosti, mutta itsetietoisesti, kunnes taas väsyneen, mutta velvollisuuksissaan lujan näköisenä lähti saattamaan, korjaillen harmaita haituviaan kaljullaan ja kutsuen päivällisille. Toisinaan hän eteisestä palatessaan pistäysi kukka- ja palveliahuoneen kautta suureen marmorisaliin, missä katettiin pöytää kahdeksallekymmenelle hengelle. Täällä hän katseli palvelijoita, jotka kuljettelivat hopea- ja porsliiniastioita, sovittelivat pöytiä ja levittelivät niille tamastisia pöytäliinoja. Hän viittasi luokseen Dmitri Vasiljevitshin, aatelismiehen, joka hoiteli kaikkia hänen asioitaan, ja sanoi hänelle: "No, no, Mitjenka, katsohan että kaikki on hyvin. Niin, niin", puheli hän, tyytyväisenä katsellen mahdottoman pitkää pöytää. "Pääasia on – tarjoileminen. Niinpä niin…" Ja hän lähti taas, tyytyväisenä huoahtaen, vierashuoneesen.

      – Maria Ljvovna Karagin tyttärineen! – ilmoitti kreivittären jättiläismäinen ratsupalvelija bassoäänellä oven suusta. Kreivitär mietti hetkisen, avasi kultaisen nuuskarasian, jonka kantta kaunisti hänen miehensä muotokuva, ja pisti nuuskaa nenäänsä.

      – Nämä vieraskäynnit minut aivan uuvuttavat, – hän sanoi. – Olkoon menneeksi, olkoon hän nyt viimeinen. Ylen on hän keimaileva. Pyydä tulemaan – sanoi hän surullisella äänellä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "no, lyökää häntä nyt kylliksenne!"

      Kuului hameiden kahinaa ja pitkä, täyteläinen, ylpeän näköinen nainen astui vierashuoneeseen pyöreänaamaisen hymyilevän tyttärensä kanssa.

      "Rakas kreivitär, siitä on jo niin kauvan … hän on ollut sairas lapsi rukka … tanssiaisissa Rasumovskien luona … ja kreivitär Apraksin … minä olen ollut niin onnellinen…" puhelivat naiset innokkaasti, keskeyttäen toinen toistaan, ja heidän äänensä sulautuivat hameiden kahinaan ja tuolien siirtelemisestä syntyneeseen kolinaan. Ja alkoi tuollainen keskustelu, joka tavallisesti kestää vain rupeaman, sitten vieraat nousevat lähteäkseen, hameet kahisevat, ja puhellaan: "Olen ylen iloinen; äidin terveys … ja kreivitär Apraksin", ja taas kahisevat hameet, mennään eteiseen, puetaan turkit tai kaapu ja lähdetään kotiin. Keskustelu siirtyi kaupungin silloiseen tärkeimpään tapahtumaan, tunnetun kauniin Katarinan aikuisen pohatan, kreivi Besuhovin, tautiin ja hänen lehtopoikaansa Pierreen, joka oli niin sopimattomasti käyttäytynyt Anna Pavlovna Schererin illanvietossa.

      – Surkuttelen suuresti kreivi rukkaa, – lausui vieras: – hänen terveytensä on jo ennenkin ollut huono, ja nyt tämä pojan tuottama mielipaha varmaankin vie häneltä hengen!

      – Mikä sitten? – kysyi kreivitär, aivan kuin ei muka olisi