Sitten hän mietti mitä hän tekisi sillä maalla, ellei se olisikaan hyvää ja ellei siitä voisi ansaita rahaa. Siinä tapauksessa hänen pitäisi perustaa syndikaatti, jota nimitettäisi Peter Halketin kultakaivosyhtiöksi tai Peter Halketin rautakaivosyhtiöksi tai muuksi senkaltaiseksi. Peter Halket ei ollut aivan selvillä, kuinka semmoinen syndikaatti olisi perustettava, mutta sen hän tiesi varmaan, että hänen ja muutamien muitten miesten pitäisi ostaa osakkeita. Heidän ei tarvitsisi maksaa niitä. Ja heidän piti saada joku suuri mies Lontoossa ottamaan osakkeita. Hänen ei tarvitsisi maksaa niistä. He lahjoittaisivat ne hänelle. Ja sitten olisi yhtiö valmis. Ei kenenkään tarvitsisi maksaa mitään. Se olisi pelkkä nimi vain – ”Peter Halketin kultakaivososakeyhtiö”. Se menisi täydestä Lontoossa, ja sikäläiset ihmiset, jotka eivät tunteneet maata, ostaisivat osakkeet. Heidän pitäisi antaa puhdasta rahaa niistä, tietysti. Ehkäpä viisitoista puntaa kappaleesta hintojen ollessa ylimmillään! – Peter Halketin silmät vilkkuivat hänen katsellessaan tuleen. – Ja sitten, kun hinnat olisivat ylimmillään, hän, Peter Halket, möisi kaikki osakkeensa. Jos hän antaisi itselleen ainoastaan kuusituhatta osaketta ja möisi ne kymmenestä punnasta kappale, niin hän, Peter Halket, omistaisi kuusikymmentätuhatta puntaa! Ja sitten hän perustaisi uuden yhtiön, ja sitten vielä uuden.
Peter Halket siveli mietteissään polveaan.
Entäs sitten ne muut ihmiset, jotka ostivat osakkeet rahalla? Ne saisivat tietysti taas myydä ne. Ne saisivat kaikki myydä ne yhä uudestaan.
Peter Halketin ajatukset kävivät hieman sekaviksi. Tuo asia oli hiukan liian vaikea hänelle, aivan kuin päätöslasku ennen koulussa, kun hän ei voinut keksiä kahden ensimäisen termin suhdetta kolmanteen. Niin, jos he eivät möisi osakkeita oikeaan aikaan, niin se olisi heidän oma syynsä. Kuka käski laiminlyömään? Hän Peter Halket ei ollut edesvastauksessa siitä. Jokainen tiesi, että hänen tuli myydä oikealla ajalla. Elleivät he tahtoneet myydä oikealla ajalla – no niin – he eivät siis tahtoneet. ”Juuri ne osakkeet, jotka te myytte, eikä ne, jotka te pidätte, tuottavat rahaa.”
Mutta jos he eivät voineet myydä niitä?
Tässä Peter Halket alkoi epäröidä. – No niin, silloin täytyy Englannin hallituksen ostaa ne, jos ne olivat niin huonoja, ettei kukaan muu niistä huolinut. Silloin ei kukaan joutuisi tappiolle. ”Englannin hallitus ei voi antaa englantilaisten osakeomistajain kärsiä.” Hän oli kuullut tuon usein kyllä. Brittiläinen veronmaksaja saisi maksaa Chartered Companyn sotilaista ja kaikista noista muista asioista, ellei Chartered Company itse voinut maksaa, ja sen piti ostaa osakkeet, jos Chartered Company menisi nurin, sillä tuohon yhtiöön kuului lordeja, herttuoita ja prinssejä. Ja miksi hallitus ei siis maksaisi hänen yhtiönsä edestä? Hän hankkisi myöskin lordeja siihen!
Peter Halket tuijotti tuleen aivan syventyneenä laskuihinsa. – Herra Peter Halket, Peter Halketin kultakaivososakeyhtiön tirehtööri. Sitten kun hän oli hankkinut itselleen tuhansia, – Herra Parlamentin jäsen Peter Halket. Sitten kun hänellä oli miljooneja, – Sir Peter Halket, valtioneuvos!
Hän mietti syvästi ja tuijotti tuleen. Jos omistat viisi tai kuusi miljoonaa, voit mennä minne haluat ja tehdä mitä haluat. Voit mennä Sandringhamiin. Voit naida kenen tahdot. Ei kukaan kysy mikä äitisi oli. Se ei merkitse kerrassaan mitään.
Omituinen äitelä, masentava tunne valtasi Peter Halketin. Hän veti vyönsä tiukemmalle.
Vaikk’ei sinulla olisi enempää kuin kaksi miljoonaa, voisit pitää oman keittäjän ja passarin, jotka tulisivat kanssasi leiriin ja sotaan. Ja sinä saisit niin paljon shampanjaa ja muuta hyvää kuin mielesi tekisi. Tällä hetkellä tämä tuntui tärkeämmältä Peter Halketista kuin Sandringhamiin meno.
Hän veti esille pullonsa, jossa oli Cape kaupungin viinaa, ja otti siitä pienen kulauksen.
Toiset miehet olivat tulleet tyhjinä Etelä-Afrikkaan ja koonneet rikkauksia. Miksikä ei hän?
Hän työnsi pieniä oksia suuren puupölkyn alle ja helakka liekki lehahti ilmoille. Sitten hän kuunteli tarkkaan. Tuuli alkoi tauota ja yö kävi hyvin hiljaiseksi. Kello oli nyt neljännestä vaille kaksitoista. Hänen selkäänsä pakotti ja hän olisi tahtonut heittäytyä pitkälleen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi nukkuvansa. Hän kumartui eteenpäin ja piti käsiään polvien välissä sekä katseli liekkiä, jonka hän oli saanut leimuamaan.
Sitten vähän ajan kuluttua Peter Halketin ajatukset alkoivat himmetä. Ne kävivät vihdoin hajanaiseksi kuvasarjaksi, joka riehui hujan hajan hänen aivoissaan, ilman yhtenäistä järjenjuoksua. Kun hän nyt katsoi rätisevään leimuun, näytti se olevan sama tuli, jolla he olivat polttaneet alkuasukasten kylän, ja he heittivät tuleen kaikki, jota ei voinut kantaa pois. Sitten hän oli näkevinään äitinsä lihavat hanhet mennä laahustavan pientä polkua myöten, jonka kummallakin puolen oli vihreätä ruohoa. Sitten hän oli näkevinään ne majat, joissa hän asui kullankaivajain kanssa, ja ne neekerivaimot, jotka asuivat hänen kanssaan. Ja hän mietti että missähän ne naiset nyt lienevät. Sitten – hän näki kuinka vanhan mashonalaisen pää ammuttiin pois ja kädet vielä liikkuivat hänellä. Hän kuuli kuinka neekerivaimot ja lapset kirkuivat, kun kivärit käännettiin heidän leiriinsä päin. Ja sitten hän kuuli kuinka dynamiitti räjähti ja kaivoi haudan. Sitten hän taas oli ampuvinaan maksimikivärillä, mutta se oli hänestä aivan leikkuukoneen näköinen, semmoisen, jota hän oli käyttänyt Englannissa, mutta vainiolla hänen edessään ei ollutkaan keltaista viljaa, vaan mustia miesten päitä. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi taakseen, näkisi hän nuo päät takanaan rivittäin, aivan kuin koneella leikattu viljakin.
Risuista lehahti liekki yhä kirkkaampana ilmoille, ja kun puut halkesivat, näkyi palava ydin niiden sisässä. Ratina ja ritinä kaikui hänen aivoissaan kuin tykistöpatterin ampuminen. Sitten hän äkkiä muisti mustan naisen, jonka hän ja eräs toinen mies oli yllättänyt yksin pensaikossa, lapsi selässä, mutta nuori ja sievän näköinen. Hm – he eivät ampuneet häntä! – ja musta nainenhan ei ollut valkoinen. Hänen äitinsä ei ymmärtänyt noita asioita. Englannissa oli kaikki niin erilaista kuin Etelä-Afrikassa. Hänellä oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän koetti puolustautua äidilleen, mutta ei oikein ymmärtänyt miten.
Hän kumartui eteenpäin niin pitkälle, että pieni vaalea kihara, joka pisti esiin lakin alta, oli melkein kärventyä tulessa. Hänen silmänsä olivat vielä auki, mutta luomet vaipuivat niiden yli ja kädet painuivat syvemmälle polvien väliin. Aivoissa ei ollut mitään kuvaa enää jälellä, ei muuta kuin hämärä tieto tulesta hänen edessään.
Sitten ratsumies Peter Halket säpsähti. Hän istui ja kuunteli. Tuuli oli lakannut. Ei kuulunut ääntäkään, mutta hän kuunteli kumminkin tarkkaan. Tulesta kohosi kumminkin kaksi kirkasta liekkiä hiljaisessa ilmassa.
Silloin hän kuuli kallion toisella kyljellä askeleita lähestyvän, paljaiden jalkojen hitaita, tasaisia askeleita.
Tukka ratsumies Peter Halketin otsalla jäykistyi verkalleen. Hän ei ajatellutkaan paeta. Hän oli aivan lamautunut kauhusta. Hän tarttui pyssyynsä. Kuolon kylmyys hiipi hänen jaloistaan ylös päähän. Hän oli käyttänyt maksimikiväriään kerran taistelussa, jossa kaatui muutamia satoja neekereitä ja ainoastaan yksi valkoihoinen haavoittui, mutta hän ei milloinkaan ollut peljännyt. Mutta tänä iltana hänen sormensa olivat aivan jäykät pyssyn hanalla. Hän polvistui alas tulen viereen, pyssy valmiina. Kivi puoleksi suojasi häntä jokaiselta tulijalta kallion toiselta puolelta, ja heti paikalla kun tulija näyttäytyi kiven takana, hän aikoi ampua.
Mutta yht’äkkiä hänen mieleensä juolahti, että jospa se olikin joku hänen omista tovereistaan, joka oli tullut häntä hakemaan, eikä mikään paljasjalkainen vihollinen. Jännitys oli aivan tukahuttaa hänet. Sitten hän kylmän kauhun valtaamana huusi: ”Kuka siellä?”
Ääni vastasi selvällä, matalalla englanninkielellä: ”Ystävä.”
Peter Halket melkein pudotti pyssynsä tunteittensa vaihdellessa. Kylmä hiki, jota jännitys oli pidättänyt, puhkesi esiin suurina