TARINA, SYNTYMÄKAUPUNGISTANI SAATU
Englannin kielestä suomennettu
Tuolla pikku maakaupungilla, jossa olen syntynyt, on oma tarinansa, joka on hyvin tunnettu monelle siinä kaupungissa, vaikk'en luule sitä ennen painetuksi. En tiedä siis miks'en sitä kertoisi – niin hyvin kuin sitä voin.
Täyteensä sata viisitoista vuotta sitten, kun Yrjö Toinen oli Englannin kuninkaana, eli tässä kaupungissa eräs satulamaakari. Tällä satulamaakarilla, jonka nimi on Ranson, oli tytär ja vieläpä työkisällikin. Aina siitä saakka kuin maailmaan tarinoita ja tarinan-kertojia syntyi, ovat kisällit ottaneet tavaksi rakastua mestariensa tyttäriin – joka totta puhuen ei olekkaan mikään niin kummallinen asia. Niinpä vanha Ransonin kisälli, Richard Hayes hyvin mielellänsä katseli mestarinsa tytärtä, kuuli hänen puhuvan ja vaihti hänen kanssansa muutamia sanoja – tosiaankin paljoa mieluisemmin kuin vanha herra ja ylipäänsä kukaan muukaan saattoi uneksia, paitsi tytär ja kisälli itse. Mitä vanha Ranson olisi tehnyt, jos hän olisi tämän aavistanut, sitä en tiedä. Mutta luultavasti olisi hän antanut kisällille kelpo selkäsaunan – ja tämä kentiesi olisi yrittänyt vastarintaa. Kuinka lieneekin, melkein varmana pidän, ettei rakkaus sen kautta olisi sammunut, vaan päinvastoin käynyt vielä kiihkeämmäksi. Nämät arvelut siksensä, palatkaamme kertomukseemme. Kisällin elämä ei ollut hupainen, sillä vanha Ransonin käsitteet siitä, miten kisällejä piti soveliaasti kohteleman, olivat perityt kuningas Elisabetin kunnian-rikkaista ajoista ja olivat sitten kalliina perintönä kulkeneet pitkän esi-isäsarjan kautta, kunnes olivat sijaantuneet Ransonin pääkalloon. Hän uskoi, että kaikissa kisälleissä on auttamaton luonnollinen taipumus korttien-lyöntiin, ryyppäämiseen sekä kaikenlaiseen muuhun rentustelemiseen. Hän uskoi että, jos ei mestarien silmä ollut alituisesti heitä valvomassa, he heittäisivät työnsä hunningolle, ryöstäisivät raha-laatikon ja tekisivät kaiken maailman rosvotöitä. Tätä satulamaakarimme lujaa uskoa eivät saattaneet mitkään todistelemiset kumota.
Richard Hayes oli vakava, kunniallinen ja ahkera poika, mutta tähän aikaan oli hänen mielensä hyvin taipusa vaeltamaan pois työstä, niin että satunnaisesti joskus joku pienempi vahinko kohtasi vanhan mestarin työ-aineita.
"Sinä olet laiska konna". sanoi mestari eräänä aamuna aikasin. "Täällä syöt ja juot, etkä tee mitään hyötyä".
Hayes ei vastannut mitään, vaikka tunsi itsensä loukatuksi. Hän ei ollut mikään sankari ja olikin vielä aivan nuori. Hän teki säntilleen samaa, mitä useat muutkin pojat olisivat tehneet hänen sijassaan. Hän ei ottanut syödäksensä sinä päivänä. Kun ruokatunnit tulivat, sanoi hän ei huolivan ruoasta, vaan tahtovansa jatkaa työtänsä. Vanha Ranson oli tästä uppiniskaisuudesta aivan lystillisellä mielellä. Hän kertoi vanhoja sananlaskuja paastoamisen terveellisyydestä sekä ruumiille että sielulle ja jätti ruokahuoneesta työhuoneesen menevän oven auki, että ruokahaju pääsisi itsepintaista nuorukaista kiusaamaan. Richard Hayes vaan teki työtä. Mutta välistä, kun vanha herra laski jonkun sukkeluuden hänestä, herkesi hän tuokioksi työstänsä ja kuunteli. Yhtyikö tyttö myöskin muiden nauruun? Jos niin olisi, tahtoi hän tappaa itsensä nälkään-nääntymisellä. Mutta tyttö ei nauranut eikä virkannut sanaakaan.
Illalla, kun tuli pimeä, oli Richard Hayes vielä työssä. satulamaakari istui tupakoimassa pienessä syrjä-kamarissaan. Silloin Margaretha hiipi työhuoneesen ja tulla sipsutteli niin hiljaa, ettei kisälli kuullut hänen askeleitaan, ennenkuin tyttö jo oli hänen vieressään. Tyttö laski kätensä hänen olkapäällensä.
"Tule Richard", sanoi hän, "tule minun tähteni. Tiedän ettet ole hiukkaakaan tänään syönyt".
"Minua on sanottu konnaksi ja kelvottomaksi leipävarkaaksi", sanoi Richard.
"Älä joutavista huoli", sanoi tyttö. "Tuommoisilla minua huoletat. Tule nyt vaan ruoalle".
"Enkä tule, Margaretha", vastasi kisälli. "On mulla raha-äyri omastakin takaa. Ostan itse leipäni. En tahdo enään syödä toisen miehen pöydässä. Maksettakoon palkkani tunnilta".
"Onko sinussa paha sisu?" lausui tyttö.
"Enpä tiedä, mutta on minussa ainakin oikeuden-tuntoa", vastasi Richard.
"Vaikka olisikin", vastasi tyttö, "olet jo kylläksi nähnyt nälkää. Minkä tähden koetat tehdä mieleni raskaaksi? No, kun ei tule, vaikka pyydän, niin hyvästi".
Richard tarttui hänen pieneen vapisevaan käteensä, piti sen hetkisen omassaan ja tunsi kovan halun hyrähtämään itkuun. Hän olisi voinut vastustaa kaikkea, vaan ei tytön hellyyttä.
Siinä hän seisoi vielä, pitäen tytön kättä kädessään. Sanaakaan virkkamatta. Mutta kun tyttö kääntyi lähteäksensä pois, kuiskasi hän nopeasti hänen korvaansa: "Tulen, kun tulenkin. En huoli mistään. Ei pidä sun surra mun tähteni. Sanokoot ja ajatelkoot mitä hyvänsä". Tämän sanottuaan, heitti hän työnsä ja läksi huoneesen, jossa satulamaakari oli, ja istui ääneti pöytään atrioitsemaan. Hän kärsi sanaakaan virkkamatta kaikki mestarin pistopuheet ja antoi hänen kertoa, kuinka hän usein ennenkin oli huomannut, miten nälkä mukavasti pehmittää tuommoisia itsepintaisia nuorukaisia. Vanha herra oli mielestänsä hyvinkin viisas, mutta ei vähintäkään aavistanut, mikä mahti oli nuorukaista taivuttanut. Myöhemmin Margareta kohtasi isänsä kisälliä portailla ja lausui hänelle, että hän oli kelpo ja hyvä poika, eikä luvannut tätä päivää milloinkaan unohtaa.
Tästä päivästä alkaen vanha Ranson ei enään voinut tehdä kisälliänsä onnettomaksi. Richard teki lujasti työtä, ja jos mestari torui ja riiteli, hän ei vastannut sanaakaan. Se aika lähestyi, jolloin hänen kisälli-aikansa oli loppuva, ja Richard ajatteli mitä hänen piti tehdä, kun hän tuli itsenäiseksi mieheksi, ja rakenteli komeita tuulen-tupia. Mutta vanha Ranson tuli päivästä päivään yhä äreämmäksi. Richardin äänettömyys suututti häntä vielä enemmän, koska se näytti melkein ylenkatseelta. Hän havaitsi sen ajan lähenevän, jolloin hän arveli että kisällinsä tulisi heittämään tämän muka teko-nöyryyden ja osoittamaan häntä vastaan julkista röyhkeyttä. Kaikki pienimmätkin seikat häntä suututtivat. Eräänä päivänä, jolloin hän taas torui kisälliänsä jostakin vähäpätöisestä, tämä, joka ei sen ko'ommin pannut tätä turhanpäiväistä närisemistä mieleensä, alkoi viheltää työnsä ääressä. Vanhan herran viha tästä kiihtyi kahta kiivaammaksi. Hän karkasi kisällinsä päälle ja löi häntä. Jos Richard olisi hetkeksikään malttanut mieltänsä, hän ei olisi vastustanut, mutta hän ei jaksanut itseänsä hillitä, vaan löi mestarin maahan. Tämän jälkeen ei ollut enään mikään sovinto mahdollinen. Mestari lausui juhlallisesti, että Richard olisi seuraavana päivänä vedettävä oikeuden eteen ja pantava vankeuteen. Totta kyllä oli, että Ranson oli lyönyt ensiksi, mutta oikeustot eivät suosineet kisellejä. Vanhalla miehellä oli mustelmia, mutta ei Richardilla. Aivan epäiltämätön asia oli, että Richard, jos joutuisi oikeuden eteen, suljettaisiin vankeuteen, jossa saisi seurustella varkaiden ja rosvojen kanssa. Richard mietti ja ajatteli tätä koko pitkäisen yön. Mutta kuinka miettikin, ei hän keksinyt pelastusta muussa kuin pakenemisessa. Ei siis muu neuvoksi. Hän siis kokoili kaikki tavaransa, laittoi niistä kääryn ja hiipi hiljaa ulos ikkunasta kadulle ja pötki tiehensä hyvää vauhtia.
Karannut kisälli pidettiin siihen aikaan paljoa suurempana hylkynä kuin tätä nykyä. Ei ollut ainoatakaan miestä tai naista siinä paikkakunnassa, jossa Richard oli elänyt aikansa, joka olisi hänelle leivänkannikkaa antanut, jos olisi tietänyt hänen karanneeksi. Itse koiratkin olivat samaa mieltä kuin heidän isäntänsä ja haukkuivat aivan kiivaasti tämmöisiä karkureita. Richardilla oli vähän rahoja muassa, eikä hän epäillyt saavansa työtä, kun vaan pääsi niin kauaksi pois, että saattoi olla turvassa. Hänen tuumansa oli kerrassaan rikastua ja sitten palata pyytämään Margarethaa vaimokseen – sekä saada vanhaa Ransonia leppymään ja jättämään unohdukseen mitä oli tapahtunut. Tämä tulevaisuuden tuumailu näytti hyvinkin viisaalta ja järkevältä, mutta hän kohtasi odottamattomia vastuksia. Monessa kaupungissa ei ollut ainoatakaan satulamaakaria. Noin viikon kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt matkalle, tuli hän semmoiseen paikkaan, jossa vihdoinkin kuuli satulamaakarin löytyvän. Richard kiirehti sinne, aikoen mennä sisään pyytämään työtä. Mutta silloin hän näki jotain, joka heti muutti hänen mielensä. Juuri oven vieressä, joka kadulta vei huoneesen, huomasi hän suuren plakaatin, johon vilkaistessaan, hämmästyksekseen näki oman nimensä. Plakaatti oli nähtävästi aivan äskettäin sinne ripustettu. Hän luki hätäisesti